Kaipaan hetkiä,
tuoksuja,
askelten kaikua,
katsetta, joka olisi jäänyt

Mietin,
olenko tuomittu kaipaamaan,
jotain,
jota en osaa sanoittaa

Sitä jotain,
jota ei ehkä koskaan ollutkaan.

Hilja Haase

Pakko

Pesen vettä vedellä,
tahdon, että maailma
lakkaa tarttumasta.

Jokainen liike on rukous
ilman sanoja,
ettei maailma pysähtyisi,
jos minä pysähtyisin.

Mutta väsyneenä
huomaan:
pöydällä lepää valo,
eikä se kysy lupaa.

Kun viimein unohdan laskea,
ilma on tyhjä liikkeestä.
Se hengittää silti.

anonyymi

Lakastuvat

Lähtö kutsuu kummina kellonaikoina:
kirkasvaloissa läpikuultavien öiden kasarmeilla,
vieraassa sängyssä varhaiskuura-aamuina,
myrskynjäänteiden mentyä kaksin sillä sillalla
jossa vajoava betonitehdas ja golfkentän muovimäet
hipaisevat toisiaan.

Väkevöitynyt kuva:
taas sillä sillalla, katsomme pakenevia taivaannorsuja
joita Scipion kaakkoistuuliarmeija pistelee hengiltä
kello kahdeksan pilkahtaa kirpeänä, nojaan kaiteeseen, sinä minuun
onneltasi tuskin huomaat sateenvarjon revenneen.

Niin, kaksinolomme lakastuisi —
sitähän sattuu, sanoisin vanhempana, sitähän sattuu
sillä vaikka tyttö takertuu poikaan ja poika kelluu hänen pidossaan

on asemilla lähtötauluja ja satamissa tasatunnein irtoavia keuloja
on öisiä ylityksiä ja nousevia koneita ja rautateitä suolajärvillä, preeriassa

ja vaikka jaetun kehomme asento olisi vuosien päästä päinvastainen
ei tämä riitä pitämään poikaa tähyilemästä
a:lla loppuvia saaria, Kaukolännen selkävuoria.

L. M.