Teksti: Joel Tiessalo • Kuva: Hertta Valanta

Viime aikoina on puhuttu paljon performatiivisesta lukemisesta. Käsite on lähtöisin meemistä, jossa piikitellään julkisella paikalla lukeville ja siitä someen postaaville ihmisille. Väitetysti nämä lukevat vain näyttääkseen siisteiltä ja sivistyneiltä.

Erityisesti irvailun kohteena ovat miehet, jotka lukevat julkisesti feminististä kirjallisuutta. Pyrkimyksenä performative male -arkkityypillä on tehdä vaikutus naisiin, vaikka kirjat eivät heitä pätkääkään kiinnostaisi.

Kun tämä meemitermi rantautui kesällä suomalaiseen kulttuurikeskusteluun, hämmennyin. Onko olemassa ihmisiä, jotka oikeasti ajattelevat näin?

Ilmeisesti on, ja jopa rakkaassa pääkaupungissamme. Toimittaja Adile Sevimli pohti Hesarissa (7.8.) sitä, voiko julkisella paikalla enää lukea, vai näyttääkö se liian falskilta. Sevimli kuvasi Helsingin ahdistavaa tunnelmaa: esimerkiksi metrossa ei voi kantaa isoa kirjaa ilman kiusaantumista.

Esiintymällä kirja kädessä tuntuisi Sevimlin mukaan siltä, ”kuin julistaisi taantuvan sivistyksen ja älypuhelinten keskellä: minä LUEN”.

Toimittaja Alaina Demopoulos pyrki puolestaan vastaamaan The Guardianissa (30.7.) siihen, ”onko OK lukea Päättymätöntä riemua julkisella paikalla”. Se kun on somekansan mielestä niin performatiivista. Sekä Sevimli että Demopoulos päätyivät tietysti siihen tulokseen, että muiden kyttääminen on tyhmää, ja kaikki lukekoot missä haluavat.

Se, että tällaista keskustelua edes käydään, on merkki siitä, että lukeminen on kriisissä ja olemme kaikki aivan liian kroonisesti online.

Lukemisen kriisi näkyy esimerkiksi kirjamainoksissa. Tuon performatiivisen päätoimittajakuvan ottamisen jälkeen törmäsin metroaseman liukuportaissa mainokseen, jossa influensseri Nelli Orell mainosti ”päiväkirjaansa”. Mainoksessa ihmisiä kannustettiin osallistumaan lukuhaasteeseen, jossa voi voittaa ”tonnilla pizzaa”.

Kun ihmiset lakkaavat lukemasta tai lukevat korkeintaan sometähtien ”kirjoja”, viimeinen asia mitä tarvitsemme on toisten moralisoiminen siitä, että nämä lukevat David Foster Wallacea tai Sylvia Plathia.

Kun keskiverto metromatkustaja selaa Tiktokia ja kuuntelee tyyliin Viki ja Köpi show’ta tai muuta paskaa, on niiden magnum opusten tai sen feministisen kirjallisuuden lukeminen hiljainen kannanotto kaiken hajoamista vastaan. Oli kyse sitten sivistyksestä tai performanssista.

Asiaan: Pitelet käsissäsi tuoretta Policyä, jota saa päätoimituksen siunauksella lukea juuri niin performatiivisesti kuin haluaa. Jos kampuksen parhaat lukupaikat ovat hakusessa, kannattaa tutustua Hertta Valannan antamiin vinkkeihin. Nautinnollisia lukuhetkiä!

Joel Tiessalo
Päätoimittaja