Teksti & Kuvat: Camila Tuisku

Policy vieraili taidenäyttelyssä, jonne huhupuheiden mukaan kokoontuu taidepiirien kerma. Kulttuurieliitin sijasta vastaan sattui koristuksia maltillisista kukkasista silmiinpistäviin kannanottoihin.

Taideyliopiston Kuvataideakatemia järjestää kuluneen lukuvuoden päätteeksi perinteisen maisterinäyttelynsä. Opinnäytteet asetellaan esille, ja väki virtaa sisälle. Avajaistilaisuuden keskiössä eivät ole taideteokset, vaan niiden tekijät: tutkintonimikettä vaille virallistetut taiteilijat. Siksi minäkään en tänä iltana keskity taltioimaan taidetta, vaan satunnaisia havaintojani.

Sanotaan, että kukkaroa säästävä humalatila on saavutettavissa näyttelyavajaisia kiertämällä. Huumoriarvoltaan kenties loppuun kulutettu letkautus nousee mieleen nyt Kuvataideakatemian näyttelyä kiertäessä: Vapaana olevia pöytäpintoja kansoittavat kuohuviinilasit, eikä kesäfestivaalien laukuntarkastuksille ole tarvetta, kun vieraiden omat pikkupullot seisovat tervetulleina alkumaljojen rinnalla. Kun väki vielä käyskentelee näyttelykerrosten välillä, viilettää paikallisen näyttelykalenterin tunteva avajaishaukka jo seuraavaan tilaisuuteen uudenlaiset tarjoilut silmissään kiiltäen.

Illan kiehtovimman annin tarjoaa Kuvataideakatemian opiskelijoiden aloite turvallisemmista tiloista. Nelisivuiset periaatteet on läntätty erääseen keskikerroksen kulmapylvääseen – turvallisen etäisyyden päähän tuomitsevilta katseilta. Pamfletti on perusteellinen. Se ei tyydy listaamaan muutamaa ohjenuoraa, vaan käy aihealue kerrallaan läpi, miten huomaavainen ilmapiiri rakennetaan. 

Hyväntahtoisista laadintaperusteistaan huolimatta tekstin sävy yltyy hetkittäin syyttäväksi. Virheet-osiota lukiessa on helppo ymmärtää, miksi varsinkin arvokonservatiivit kokevat turvallisemman tilan periaatteet uhkaaviksi. Osio antaa ymmärtää, ettei omia erehdyksiä sovi palautetta saadessa selitellä. Harha-askeleen sattuessa on oikeaoppinen reaktio pahoitella, ottaa asiasta oppia ja jatkaa eteenpäin. Sujuvan kuuloista, mutta miten asioista on mahdollista keskustella, jos omia toimintatapojaan ei saa avata? Nyt olettama on, että lukija on pahantekijä, ja palautteen antaja aina lähtökohtaisesti oikeassa.  

Erilaisten näkemysten kuuleminen laajentaa eittämättä jokaisen maailmankuvaa, mutta ei omaa käytöstä ole aina välttämätöntä muokata niiden mukaisiksi. Ohjeet, jotka on alkujaan laadittu hyväntahtoisuudesta kaikkia kanssaeläjiä kohtaan, voivat pitkälle vietynä rajata ulos rakentavaa dialogia. Lempeät sydämet sykkivät paikoin passiivisaggressiivisina. 

On vaikeaa arvioida, kuinka tarkasti aloitteen käytänteet ovat vakiinnuttaneet paikkansa akatemian arjessa. Yllättämäni opiskelija kommentoi kysyttäessä, ettei ohjeistus ollut hänelle tuttu. Kenties paperit roikkuvat seinällä kantaaottavuutensa tähden, sillä mikäli ympäristöä on uskominen, ovat vastaavanlaiset kannanotot opiskelijakunnalle ominaisia – kuten pian näemme.

Kuohuviinilasit eivät jää illan ainoaksi koristeeksi. Valmistuvat opiskelijat vastaanottavat vuorotellen todistuksensa, raikuvat aplodit säestävät riviin siirtymistä, taustalla liehuu muistutus yhtä aikaa toteutuvasta kansanmurhasta. Keskusportaikon julistekankaat vahvistavat uskoani siihen, että kuvataideakatemialaiset tuovat näkemyksensä mielellään esille koulunsa vapaita pintoja hyödyntäen. Yleistyksiin ei tosin sovi yltyä. Aiemmin mainittu taideopiskelija tietää kertoa, että banderolleja on myös revitty alas. Kaikkia eivät julistein verhotut portaat – tai niiden sanoma – miellytä. 

Illan kolmas keskeinen koriste-elementti: leikkokukat! Lähipiiri kantoi maistereilleen sylintäydeltä mitä kirjavimpia kimppuja, jotka asettuivat rykelmiksi seinänvierustoille.

Jos olisin ikuistanut havaintoni, olisi tässä nyt kuvapari. Rupesin kuitenkin epäilemään itseäni, joten nyt saamme todistaa vain parin jälkimmäistä osaa: tyhjää lattiaa. Vielä puolitoista tuntia ennen kuvanottohetkeä maassa makasi käsinepari. Se lojui paikalla sen verran irrallisen oloisena, että ajattelin jo paikantaneeni löytötavaran – kunnes en ajatellutkaan. Kyseessähän oli mitä todennäköisimmin taiteilijan nerokas ratkaisu sisällyttää viattoman leikkisään rakennelmaan vastavoima, mustat nahkahansikkaat: uhkakuva lapsuuden turmelevasta aikuisuudesta tai luonnon alistamisesta ihmisen jalostavalle otteelle. Kävi ilmi, että olin väärässä. Alakertaan palatessani hansikkaat olivat kadonneet. Löytötavara oli löytänyt omistajansa. Taustalla nojailevat tämänkin taiteilijan sen hetkiset kukitukset. •