Teksti: Hilja Haase • Kuva: Manghiam Kyrpang Nonsiej / Unsplash

Sofia Coppolan ohjaama The Virgin Suicides perustuu Jeffrey Eugenidesin samannimiseen romaaniin. Elokuva on riipivän kaunis ja samalla tuskallisen paljastava kuvaus nuorten nähdyksi tulemisen kaipuusta, vanhemmuudesta, naiseudesta ja ennen kaikkea yhteiskunnan ongelmallisista rakenteista. Elokuvan keskiössä ovat viisi sisarusta, joiden vanhemmat – etenkin äiti – tukahduttavat tyttöjen seksuaalisuuden ja vapauden. Elokuva kuvataan naapurin poikien linssin läpi – heidän katseensa rakentaa tarinaa, jossa päähenkilöt; Lisbonin sisarukset näyttäytyvät arvoituksellisina, etäisinä ja lopulta saavuttamattomina.

Katsoin elokuvan Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin lisänäytöksessä Amos Rexin yläkerran idyllisessä elokuvateatteri Gildassa. Lähes autio sali ja hämärtyvä iltanäytös alleviivasivat sitä tyhjyyden tunnetta, jota kuvittelen Lisbonin sisarusten kantaneen.

Tarina sijoittuu postikorttimaisen tunnelmalliseen esikaupunkiin Michiganissa. Elokuvan ohjannut Coppola rakentaa unenomaista tunnelmaa audiovisuaalisin keinoin: värien vahva saturaatio ja tarkkaan valitut kappaleet – kuten 10cc:n I’m Not in Love ja Airin Playground Love – kuljettavat katsojan sisarusten maailmaan. Muutoin Coppola tunnetaan erityisesti läntisen heteronormatiivisen valkoisen keskiluokan kuvaajana, mutta etenkin tässä teoksessa hän naarmuttaa amerikkalaisen unelman kiiltokuvaa. 

“We felt the imprisonment of being a girl”

Elokuvan sisarukset näyttäytyvät pojille arvoituksellisina ja etäisinä juuri siksi, että heidän kokemuksensa ja sisäinen maailmansa jäävät katseen ulottumattomiin. Tämä ei ole sattumaa, vaan kuvaa tarkasti sitä, miten naiseus usein representoidaan: ulkoapäin määriteltynä, salattuna ja väärinymmärrettynä. Coppola ei anna katsojallekaan suoraa pääsyä sisarusten sisäiseen todellisuuteen, vaan pakottaa meidät jakamaan saman turhautumisen ja tietämättömyyden, jota pojat kokevat. Tämä kerronnallinen ratkaisu alleviivaa male gaze -rakenteen ongelmallisuutta: naiset jäävät objekteiksi, toiseudeksi, jota katsotaan ja tulkitaan, mutta ei koskaan täysin tunnisteta subjektiudessaan. Juuri tämä etäännyttäminen tekee elokuvasta niin vaikuttavan – se paljastaa, miten vahvasti kulttuuriset linssit rajaavat sitä, mitä ja miten näemme.

Lisbonin sisarukset halusivat olla lapsia – ja ennen kaikkea he halusivat rakastaa. Ehkä katsomiskokemuksen jälkeen voi – tai ainakin yrittää – nähdä ympärillään enemmän ja tiedostaa oman katseensa rajallisuuden. Millä tavalla näemme toiset? Voiko linssiä muuttaa niin, että näkisimme sen, millä on oikeasti merkitystä? 

Vahvaan katsomiskokemukseeni vaikutti varmasti oma naiseuteni. Elokuvan kuvaus mieskatseesta resonoi minussa tavalla, jota en ole aiemmin osannut pukea sanoiksi. Se ontto tunne, jonka toisen sukupuolen edustaja voi saada aikaan – tunne siitä, että vaikka antaisi toiselle haavoittuvimmatkin osansa, ei tule nähdyksi. Hetket, joissa toinen katsoo, mutta ei näe. 

“you’re not even old enough to know how bad life gets”

“obviously, Doctor, you’ve never been a 13-year-old girl.”

The Virgin Suicides kosketti minua syvästi, koska se heijasti omaa kokemustani naiseudesta: halua tulla nähdyksi kokonaisena ja samalla kokemusta siitä, että jää pelkän katseen kohteeksi. Juuri tässä piilee elokuvan suurin voima – se pysäyttää pohtimaan, miten katsomme toisiamme ja mitä kaikkea katseemme ohittaa. Mitä muuta hyvältä elokuvalta voisi oikeastaan toivoa kuin herätystä, joka saa meidät näkemään, ymmärtämään ja kehystämään maailmaa uudella tavalla? •

The Virgin Suicides, ohjaus Sofia Coppola, kesto 1 h 37 min