Elokuvalipuista

Onko parempaa kuin kirjanmerkki
joka jo ennen ainuttakaan sivua
on tiheänään merkityksistä

Välähdyksistä
unenomaisista muistikuvista:

reitistä myöhäisillan näytökseen
säätilasta
kassalla palvelleesta naisesta, siitä joka hymyilee aina tietäväisesti (kuin sanoen, että hyvä valinta)

paikalle valumisesta
vakiovieraille nyökkäämisestä
itselle sopivan ajatuksen ajattelusta, siitä vakiosta:
tämä on maailman lämmin tasku, tämä on maailman lämmin tasku 

ja ulos astuessa 
maailma vähän eri asennossa kuin aiemmin

Kaikki nämä merkittäviä, elintärkeitä asioita

Kaikki nämä
kirjanmerkissä

Eino Haase

KADONNUT

Sinä, kuin päivä, oot länteen laskenut kai
Sua nähnyt mä en, kun aamu valjeta sai
Yö viileä kun koittaa ja päivä taakse jää
	         Sua näe en enää!

Lähdit mukana aallon, sen kuohuvan vuon
Jälkees rauha taas valtasi aallokon tuon
Ja tyrsky kun laantui sua rakkain mä hain
	          Sä tullut et vain!

Kevään aurinko kesytti uhmakkaan tuulen
Ja taas lehtien laulavan oksilla kuulen
Ei talven hopeatähdet käy enää työhön
	         Kun katosit yöhön.

Mut kun katseeni nostin, näin pilvet mä vain
Jo sumu peittosi meren, kylmän tuntea sain
Maa kevätasussaan vaiti, surkeana olla saa
	         Kuin suutelisi kuolemaa.

Olit kadonnut. Siks’ myös luonnon korkeata liljaa
Aamukastekyyneleet nyt kastelivat hiljaa.
Ja lehdon lintu suloäänellään laulun ilmoille toi
	          Se syyskaipuuta soi. 

Jos olisin pilvi mä poutaisen taivaan,
Tai keväinen tuuli, nousisin tuulten laivaan
Ja sulle kuiskaisin näin: oi ystävä rakas,
	         Palaa jo takas!

Zacharias Topelius, 1839.

(kokoelmasta Ljungblommor II. Suomennos J. T.)

Folk (New York, 1961)


Keinovalot syttyvät silmiisi
kun käännähdät välittämättä viime viikoista,
katsot kuin et näkisikään lävitseni.
 
Huojuvissa junissa istumme jälleen lähekkäin
ja kuuntelen Dylania vaikka haluaisin oksentaa.
 
Nykyisin löydän itseni nimettömien kylttien suunnista,
eksyn eteiseen ennen ovenavausta,
upotan valveillaoloni unohtamisiin ja elokuviin.
Olenko Ulysses vai Llewyn Davis?
Minunkin ystäväni halusi (hypätä sillalta)
soittaa sen sanotuksi, syödäkin. 
 
Olisitpa minulle yhtä vieras kuin tämä todellisuus ihmisineen,
sen sijaan sinä – suurkaupungin seepianvärinen helmikuu,
hämyyn hävinnyt kissa ja keskeytetty raskaudenkeskeytys
aina olemassa jossakin, vaikket koskaan läsnä tässä,
aina olemassa, missä minun pitäisi pelastautua. 

L. M.

Taitos nro 20


Näin sängyn, pöydän kääntyvän, kolahtavan kattoon
maljakkoon menehtyneiden tähtilatvojen tuikkiessa
tuoreina lapsuutemme joulupöydässä.
	Ulkona
newtoninvastainen vesi valui väärinpäin lätäköistään,
maalit siveltiin seiniltä ja entropia listi toista viikkoa likoavat tiskit,
kun syntymättömät sikiöt kutistuivat kohtuihinsa
harjoitussalien hätäkellojen vaitiolossa. 
 
Näin itseni ennen kevättä keskellä keskeneräistä esseetä hetken seesteisyydessä:
    vielä hiljaa suora puistokatu ja sykkyräpuu
      hiljaa kasvoton arkkitehti
        hiljaa ystäväni ääntenvaihdokset. 
 
Näin kihisevien sylkikerakkeiden syöksyvän saarnamiesten suista
joiden voidellut kielet tunnustavat kummasta konjunktuurista:
kongressit ja kansanedustuskamarit täyttyvät suljettujen osastojen johanneskastajilla,
muurahaiset varustautuvat sateenvarjoin juridiseen hurrikaaniin Hongkongissa,
myöhempien aikojen luddiitit hukkuvat influenssaan ja hurraaisänmaallisiin houreuniin,
enkä minäkään enää löydä kenkiäni näistä nostalgisten ekstaasien karuselleista, joihin väkisin tyrkytetään 
    lippuja kulttuurikolumneissa ja vinyylitehtailla;
 
kaikkea on katsottava ylösalaisin kuin kongonsimpanssin maalaamaa Pollockia, niin sekaisin ovat 
    supermarkettien vessapaperihyllyt ja autiot fysiikanluokat
joissa pyhiäkin autuaammat ovat antaneet vilpillisyyden nussia itseään paljaalla.
 
Näin kadotetut kehitysvuotemme Kino Nuijamiehen takapenkistä takaperin kelattuna:
    nyt jo äänekäs alkuperäinen filmikela ja väritelevisio
      äänekäs pieni punainen kirja ja kristillinen sosialisti
        äänekäs illuusiottomuus ja nuori vihainen mies. 
 
Näin sängyn, pöydän kääntyvän, uppoavan hataruuteen
aikana joka valui ylöspäin tiimalaseissa ja tärisi kauttaaltaan
fuusiokärkien auringonvärisissä unissa sovituskoppien ottomaaneilla
aavikoituneiden ulkovaateosastojen joutomaassa, olin kuoriutunut
siihen salattuun kevääseen joka kesti kaksi vuotta, sitten katosi
eikä kukaan meistä tiennyt mitään – tästä tuli sukupolvikokemuksemme
    presidentin aivonriekaleet limusiinin lasilla
      kuurakettimme turhamaisuuden leiskuvat uhritulet
        suuren sosialistisen tasavaltamme sortuvat talonrauniot
           teräsbetoniin viittäsataa solmua iskevä Jumalan tahto.
 
Niin minäkin hiljennyin ja näin tähtien kirkastuneen sotilaalliseen iltaan,
kuulin delfiinien uiskentelevan uudelleen Venetsian kanaaleissa ja puhkuvan
kuinka sekaisin olivatkaan menneet hepoasteiden merivirrat ja korkeapaineet,
annoin muistojeni sulaa kuvitelmiksi tässä aikuisuuden pitkässä yössä
jossa kirjastojen kylmät kipinävuorot valaisevat vastapäivään pyörivää planeettaani.

L.M.