Teksti & kuvat: Eevi Kainulainen

Helsinki hurmaa ja hämmentää – etenkin, jos olet junantuoma. Oulusta pääkaupunkiin muuttanut Eevi Kainulainen on huomannut erottuvansa tavoiltaan paikallisista. Feissarit, spårat, kiireiset askeleet ja kaupungin anonymiteetti luovat uudenlaista arkea, mutta samalla herättävät kysymyksen: Pärjääkö täällä, jos ei ole syntynyt helsinkiläiseksi?

”Heippa, kiinnostaako sua lasten oikeudet?” kysyy Oodin edustalla väijyvä feissari. Kakeltelen myöntävän vastauksen ja kuuntelen kiltisti feissarin palopuheen järjestönsä tekemästä työstä, kiitän häntä aikansa käyttämisestä hyvään tarkoitukseen ja poistun varovaisesti, mutta kohteliaasti nyökäten. Tekemäni väistöliike on kuitenkin aivan liian hidas: muut Elielinaukiolla olevat feissarit ovat jo haistaneet vereni ilmassa. Minua lähestyy vielä kaksi muuta ihmistä hyvällä asialla: häkeltyneenä kuuntelen puheet saimaannorpan suojelusta sekä lääkäreiden toiminnasta maailman globaaleilla kriisialueilla. Kun vihdoin pääsen sisälle Oodiin, on kulunut tismalleen 23 minuuttia siitä, kun nousin pois raitiovaunun kyydistä rautatieasemalla. Mainitsen kokemuksestani orientaatioviikon ensimmäisillä jatkoilla ja saan osakseni hyväntahtoista naureskelua: ”Huomaa, että sä et oo täältäpäin. Ei täällä kukaan katso ketään silmiin kadulla.” Pidin luonnehdintaa turhan kärkkäänä. Eihän pelkästään silmiin katsominen voi tehdä minusta feissarien uhria! Silti löysin itseni Kuppalan kulmilta fuksiaispäivänä naamassani tekoparta, hiuksissani oksia ja päälläni pelkkä lakana jälleen kerran keskustelemassa siitä, miten lahjoituksellani voitaisiin taata pandoille bambua myös seuraaviksi vuosituhansiksi. Eikö edes tekoparta riitä peittämään sitä, että en ole paikallisia? 

Vaikka suhtautumiseni kanssaihmisiin oli täkäläisten mielestä vähintäänkin huolestuttavan hilpeä, ei se suinkaan ollut ainut asia, joka erotti minut Helsingin paikallisesta ihmispopulaatiosta. Opiskelijabileiden jatkojen jatkojen jatkot olivat enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja juhlapaikat vaihtelivat aina Lahden Irkusta Kallion silent reiveihin. Näin railakkaasta elämän, ystävyyden ja nuoruuden juhlimisesta minun oli vaikeaa saada kiinni, sillä huomasin jokaisissa bileissä väsähtäväni tismalleen klo 1.50. Sattumaako? Eipä ollut. Oulussa, tuossa joukkoliikenteen ja Jumalan hylkäämässä rössypottulandiassa, viimeinen järkevä bussi keskustasta lähti kotiani kohti tismalleen vartin yli kaksi yöllä. Olin vuosien saatossa onnistunut ehdollistamaan itseni olemaan aina aamukahdelta täysin valmis lähtemään kotiin, olipa juhlamme kuinka ihastuttavat tahansa.   

Liikkuminen pääkaupunkiseudulla on naurettavan helppoa, mutta se aiheutti vaivattomuudestaan huolimatta minulle harmaita hiuksia. Googlailin ratikassa hysteerisesti, pitääkö mobiililippu piipata kulkuvälineeseen sisään astuessa. Bussikuskin ainoa reaktio oli murahdus, kun yritin tarjota hänelle matkalippuani runkolinjabussissa. Sorrun suorastaan junantuomien stereotypiaksi valittaessani siitä, että kaikilla on niin valtava kiire kaikkialle koko ajan. Ihmiset kävelevät jatkuvasti päin punaisia, ja olen tullut Helsingin yliopiston metroasemalla olkapäätaklatuksi tähän mennessä kahdesti ihmisten kiirehtiessä metroon tai sieltä pois. Ihmiset eivät katso kadulla silmiin eikä kukaan tunnu olevan erityisen kiinnostunut kanssaihmisistä. Miten minun pitäisi muka osata elää täällä?

Vanhan kodin romantisointi on helppoa, kun sieltä on lähtenyt pois. Suomen paskin kaupunni on mielessäni talvinen idylli ja ihmemaa. Sen kaduilla autetaan kanssaihmisiä, puhutaan sympaattista murretta ja osataan muutenkin olla ihmisiksi. Kahavit keitetään, kun ihimisiä tullee kyllään ja ulukona on aina kylymä ilima ja kunnon talavi. Kahden käden sormet eivät riitä laskemaan niitä kertoja, kun olen ylpeästi kertonut, miten joka ikinen auto rekkoja myöten pysähtyi katsomaan, olihan meillä kaikki hyvin, kun perheeni vähemmän luotettava Volkswagen Golf päätti lahota Kuusamontielle keskellä tammikuun pimeimpiä öitä. Teini-iän kapinaraivo vanhaa kotikaupunkia kohtaan on muuttunut kaihoksi, joita olen yrittänyt paikata lähinnä Oulu-aiheisilla haalarimerkeillä (niitä on nykyään jo kahdeksan) sekä epätoivoisilla yrityksillä pitää kiinni omasta murteesta. Lauseen alku ”Pittää pittää huolta, että” tuo aina hymyn opiskelijakavereiden huulille.

Olisi silti täysin tekopyhää väittää, etten olisi puolen vuoden aikana helsinkiläistynyt. En ole helsinkiläinen (enkä usko, että tulen koskaan olemaankaan), mutta uusi kotikaupunkini on jättänyt minuun omat jälkensä. Matkaan ratikalla iloisesti yhden pysäkinvälin, metsästän lähi-Alepasta tarjouskauramaitoja, kutsun Helsingin päärautatieasemaa Steissiksi ja raitiovaunuja sporiksi villille päälle sattuessani. Yhtäkkiä minullakin on valkaistut kulmakarvat, Uffilta ostettu kasarivillapaita ja mielipide siitä, missä sijaitsevat Helsingin hirveimmät metroasemat. Kävelen huimaavaa vauhtia, suunnittelen korttelirokkeihin menemistä ja käyn taidenäyttelyissä, vaikka en oikeastaan ymmärrä niistä paljoa. Sama anonyymiys, mikä minua täällä ahdistaa mahdollistaa myös sen, ettei maailman hurjimmissakaan sitsiasuissa tarvitse pelätä, kun kävelee kadulla. Minä en ole villeintä, mitä Helsingin kadut ovat tänään nähneet.

Loppujen lopuksi Ouluun palaaminen tuntuu aina siltä, kun laittaisi pitkästä aikaa jalkaan vanhat, mutta täydellisesti niihin mukautuneet kengät. Kaikesta huolimatta on ihanaa, että on olemassa myös oman opiskelijakuplan ulkopuolinen koti, jota ikävöidä. Silti on myönnettävä, että vaikka toivon autoni hajoavan mieluummin Pudasjärvelle kuin Vantaalle, oman ex-tyttöystävän mainitseminen on huomattavasti helpompaa kalliolaisessa kaljabaarissa, kuin Mango-discobaarin kulmapöydässä.