Teksti: Hertta Valanta & Lauri Mentula • Kuvat: Hertta Valannan kotialbumi

Valtio-opilliset maakuntarajat ovat viime vuosina käyneet liiankin ahtaiksi. Policy suoristi solmionsa ja selvitti, mikä meitä ja jyväskyläläisiä yhdistää.

Aidosti siistin idean tunnistaa siitä, ettei alun innostuksen ja hypetyksen laannuttua kukaan tunnu haluavan oikeasti lähteä siihen mukaan.

Omakin uskoni alkoi haalistua viimeistään siihen mennessä, kun suostuttelun kohteistani neljäs, Lauri Mentula, kieltäytyi lähtemästä Jyväskylään bilematkakumppanikseni sopertamalla jotain Lähi-idän tutkimuksen johdantokurssin tenttikirjan eräpäivästä ja kirjaston myöhästymismaksuista.

Turhaudun. Yksinkään en voi lähteä: tapahtuman mainoksessa kehotettiin ottamaan “oma puhemies mukaan”.

Kellon käydessä yhtätoista samana iltana käy ilmi, ettei Lauri olekaan sanojensa mittainen mies. “Jos paikka on vielä täyttämättä, lähden mukaan”, hän kirjoittaa viestissään. “Toivoisin edelleen, että joku ystävällismielinen Puolue ry:n jäsen suostuisi ottamaan minut lattialleen nukkumaan. Ei pakollista.”

Valtio-opillisen ystävyysmatkamme ajankohta osuu melkein kohdalleen: mikäli olisimme malttaneet odottaa vielä kymmenen päivää, olisimme voineet tuoda mukanamme ystävänpäiväkortin ja kimpun kukkia – suuren maailman tapaan.

Ajankohdan vapautta ei meille kuitenkaan ole suotu. Suuntanamme on Järvi-Suomen kruunaamaton keskuskaupunki, oppineisuuden ja sivilisaation viimeinen etuvartio härmän hämärällä rajaseudulla.

Policy oli paria viikkoa aiemmin pistänyt merkille, että oma keskisuomalainen sisarjärjestömme, Puolue ry, on järjestämässä tiistai-iltana eduskunnan kyselytunti -aiheiset sitsit, “jallutähtivaliokunnan vahvasta suosituksesta”. Puoluepoliittisesti riippumattomana tarkkailijatahona Policylla – ja VOOlla – on tietenkin velvollisuus kutsua itsensä paikalle ja osallistua.

Etukäteen yritimme selvittää, milloin viimeksi VOO on järjestönä ryhtynyt yhteistyöhön Turkua kaukaisempien liittolaistensa kanssa.

Puheenjohtajalta saimme vastaukseksi epäröivän katseen – ai Jyväskylä? Asian tiimoilta konsultoitiin myös järjestömme veteraanijyriä, mutta kukaan ei pystynyt palauttamaan mieleensä, onko kukaan koskaan edes käynyt siellä. “Muistettiinkohan me kutsua ne vujuille?”

Jkl City, Suomen Ateena, machoräpin Mekka? Bussissa pohdimme ankarasti, mitä kaikkea haluamme paikallisilta kysyä. Onko tämä nyt se Jyväskylä? Mikä tarkalleen edes on Jyväskylä? Voiko sen syödä? Voiko siitä joutua sairaalaan?

Entä mitä on aito jyväskyläläisyys? Voidaanko Johann Gottfried von Herderin hengessä puhua Jyväskylän kuolemattomasta sielusta? Siitä kahden hengen retkikuntamme on nyt lähtenyt ottamaan selvää, aseinamme kokoomuksen eduskuntaryhmän termosmuki ja avaamaton pullo punaista Casa Marronea.

Huoli on silti toimittajantyössämme läsnä. Kaupungin historian nimekkäintä runoilijaa, Akseli “Gettomasa” “Getsemane” Lehikoista, siteeraten: “Ulkopaikkakuntalaiset ei tuu ikin ymmärtää / Meil ei oo samat kelat eikä samat määränpäät”.

Olemme ehtineet Hämeen tienoille huomatessamme, että ulos on jossain vaiheessa ilmestynyt lunta. Kun linja-auto laskeutuu Salpausselältä Lahteen, matkaa on takana hädin tuskin kolmannes; mielemme täyttyvät romanttisesta maakuntakuvastosta.

Lauri tähyilee kauas Päijät-Hämeen pääkaupungin hopeanhohtoisen järven jäälle, kunnes toteaa ääneen katselevansa teollisuushallin seinää. Valtatien pienentyessä Heinolan jälkeen molemmat syventyvät töihin, toinen tutkimaan Jyväskylän yliopiston alumniluetteloa, toinen myöhässä olevaa kurssikirjaansa.

Kaksi tuntia myöhemmin, kulkiessamme Jyväskylän Matkakeskukselta kohti kampusaluetta ja sen opiskelijaravintolaa, Lauri täsmentää ainakin kolmesti, ettei ikinä ole kunnolla käynyt Jyväskylässä.

Käyn matkatoverilleni läpi Kortepohjan hip-hop-skenen tärkeimmät käänteet ja perusfaktat Alvar Aallon arkkitehtuurista. Ihan vaan että osaisi sitten luontevasti keskustella kantaväestön kanssa. Hyytävä pakkanen puree korviin ja varpaisiin.

Yliopiston kirjaston ilmoitustaululla mainostetaan opiskelijoiden rugbytreenejä, jenkkifutisjoukkuetta ja Elokapinan kansalaistottelemattomuuskoulutusta. Vitriinissä on näytteillä kiellettyjä kirjoja.

Tilastollisesti Jyväskylässä on Suomen suurin opiskelijatiheys: joka kolmannella on taskussaan voimassaoleva Frank-alennuskortti. Kävellessämme yritämme profiloida vastaantulijoita ulkonäön perusteella, huonolla menestyksellä.

Yliopiston kirjaston ilmoitustaululla mainostetaan opiskelijoiden rugbytreenejä, jenkkifutisjoukkuetta ja Elokapinan kansalaistottelemattomuuskoulutusta. Vitriinissä on näytteillä kiellettyjä kirjoja. Lauri selittää häkeltyneenä, että WC-tiloissa joku silminnähden säpsähti hänet nähdessään.

Ruokala on avoin ja tilava. Siemailemme mehua ja tarkkailemme paikallisia lounastajia. Ihmiset ovat pukeutuneet Helsingin keskustakampuksen syömälöihin verrattuna silmiinpistävän sovinnaisesti. Keffiyeh-huiveja laskemme nolla kappaletta.

Keskustassa kävellessämme meitä vastaan tulee rivi tummansinisiä haalareita. Selässä heillä komeilee Puolue ry:n seppelöity P-logo, ostoskasseista pilkottaa massiivinen määrä patonkia – pitäisikö pikemminkin puhua Suomen Pariisista?

Seuraamme turvallisen etäisyyden päästä heidän jalanjäljissään illan pääkallopaikalle, päivisin opiskelijaruokalana toimivalle Tilialle. Ennen pitkää paikalle alkaa valua valtiomiesmäisesti pukeutunutta paikallista opiskelijaistoa.

Pukukoodina toimii “eduskuntahenkinen vaatetus”, mihin Policykin on varustautunut kravatein ja pikkutakein. Kollektiivisen kansanedustajalarppaamisen huumassa tapaamme kaksi Sanna Marinia, kaksi Sebastian Tynkkystä, yhden Tarja Halosen sekä yhden – valkoiseen T-paitaan sonnustautuneen –Jessi Jokelaisen.

Kyselytuntiteema paistaa muutenkin Suomen Ateenan pimenevässä illassa kuin aurinko Akropoliilla kiemurtelevien turistijonojen päänahkaan. Sitsisalin kolmeen riviin järjestettyjen ruokapöytien eteen on rakennettu puhemiehistön aitio. Pahvisen podiumin suojasta illan laulunjohtajat – jyväskyläläisittäin toastmasterit – valvovat puhetta ja tapahtumien kulkua.

Aluksi saamme ohjeita. Puheenvuoroa tulee pyytää laulunjohtajilta kankealla loitsulla – “arvoisa puhemies”. Mahdollisten välihuutojen on oltava “nokkelia, luontevia ja kontekstiin sopivia”. Epäparlamentaarista kielenkäyttöä tulee välttää. Laulupyyntö tulee muotoilla pohjaesitykseksi, josta järjestetään käsiäänestys.

Jos kuulee kanssaedustajansa suusta “vessasanoja”, hänet on empimättä ilmiannettava puhemiehistölle. Rangaistuksia tullaan jakamaan. Call out -kulttuurin maakuntaremixissä pelon ilmapiiri tiivistyy.

Tilian kirkkaat kattolamput korventavat Alinan hämyiseen sinipunaan tottuneita silmiämme ja tuovat sitseihin ehtaa koululounaan tuntua. Poikkeuksellisen varakkaan ylioppilaskunta HYY:n juhlatilat Uuden ylioppilastalon kolmannessa kerroksessa, rahvaan katseen ulottumattomissa, ovat kasvattaneet meidät rohkeiksi sitsaajiksi. Tiliassa nukkekotitunnelmalta on kuitenkin vaikea välttyä: sitsipöydät on aseteltu suurten ikkunoiden eteen, ja itse rakennus seisoo mäen päällä. Ainakin nyt toteutetaan demokraattisen läpinäkyvyyden ihannetta, kun kansanedustajat istuvat näyteikkunassa.

Puheenvuorot pidetään korostuneen asiallisina ja lyhyinä. Laulujen välissäkään puheensorina ei ylly häiritseväksi. Minua puhutellaan “hessukkalaisena”. “Anteeks, mut onks tässä jotain, mitä munkin pitäis pelätä?” Lauri kyselee ympäriltään.

Käy ilmi, että istumapaikat on arvottu. Mekin istumme Laurin kanssa eri pöydissä. Koska sitseillä ei ole alkoholitarjoilua, OPM-ideologialle kuuliaiset sitsaajat ovat kantaneet pöytiin todellisen juomien kirjon. Illan hittituote on uusi vadelmalonkero. Yksi kanssakansanedustaja kaataa maku-Leijonaa siniseen muumimukiin. Lauria vastapäätä istuvan vanhemman opiskelijan kotiviiniä kehutaan vuolaasti.

Ruokaa ei vieraille suoda. Juomien kyytipojaksi on konferenssitauolla tarjolla aiemmin katukuvassa havaitsemaamme patonkia sekä sipsejä, makeisia, keksejä ja pullapitkoa.

Viimeisiä lauluja kohden pahanlaatuisin parlamentaarisuus alkaa hälvetä. Esoteerisen tiedon piirissä olevien paikallisten lisäsäkeistöjen määrä häkellyttää. Kirjaan niitä muistiin minkä ehdin, hetken olen Tilian Lönnrot. Sitsien päätteeksi saamme kotiin vietäväksi molemmat omat Palosemme: Puolue ry on ristinyt sitsilaulukirjansa valtio-opin emeritusprofessori Kari Palosen mukaan.

Koska täysistuntosalissa tarjoillut Domino-keksit eivät ravinneet ruumista yhtä tehokkaasti kuin mieltä, suuntaamme pöytäjuhlan päätyttyä paikallisten opastamana läheiseen Maria Pizzeriaan. Ruokalista on täynnä toinen toistaan profeetallisemmilta kuulostavia annoksia. Maistamistaan odottamaan jäivät Hot Viking, Neljän juuston härkä ja Goat & Devil. Yhdelle pizzerian valaisimista joku on liimannut askartelutarra-mulkosilmät ja piirtänyt alle hymynkareen.

Puhumme pöydässä siitä, mistä kukin on kotoisin. Juuri kukaan ei tule Keski-Suomesta – etelästä olevat muodostavat pyöreän pizzan neuvostossamme määräenemmistön. Ei tunnu lainkaan, että olisimme tavanneet vasta neljä tuntia aiemmin. Puheesta puuttuu tietty näyttämisen halu – ehkä täälläpäin minuuden jatkuvaa markkinointia ei pidetä yhtä hyveellisenä kuin koti-Helsingissä. Moni kokee akateemisen työtaakan olevan juuri sopiva, tai ainakin he kykenevät erottamaan työskentelyn ja vapaa-ajan. Tästäkin taidosta moni hyötyisi meilläpäin.

Raja-aidat yhteiskuntatieteellisen kandiohjelman eri oppiaineiden välillä eivät myöskään ole yhtä korkeita: surffaaminen sosiologian pääaineesta valtio-oppiin onnistuu vain kursseja vaihtamalla. Sama joustavuusperiaate pätee ainejärjestötoiminnassa. Kaupungin kuolemattomasta sielusta emme ehkä kuule, mutta jotain aitoa kohtaamisissamme on ollut.

Time-tiistai. Lyhyt visiitti puoluelaisten kantapaikassa, karaokebaari Freetimessä riittää meille. Myös Laurin alkuperäinen mukaanlähtemisen ehto toteutuu: Filip, ystävällismielinen puoluelainen, lainaa meille yöksi keskustayksiötään – minulle sohvaa, Laurille lattiaa.

Ystävyys, yhteistyö, avunanto. Filip luottaa haltuumme asuntonsa avaimet; Jyväsjärvi kasvaa kiitostemme virrasta. Huoneen seinällä roikkuu pahvinen Pekka Haavisto -naamio. Sängyn vieressä lattialla lojuu kirjapino, jossa päällimmäisenä on Barack Obaman elämäkerta. Pinon vieressä makaa tummakantinen teos Mitä on filosofia? Puvunhousut edelleen jalassani kömmin Finlayson Unipussiin^TM. Ohuiden verhojen läpi pimeään asuntoon kadulta kajastaa Alkon valomainos.

Suurkaupungin keskustan valot eivät kuitenkaan häiritse sitsituristien unta. Herätyskellomme soi kello 04.55, ja jo kello 05.15 istumme Onnibusin toisessa kerroksessa hytkymässä matkalla kohti “Hessukkaa”.

Bilehorisontteja laajentaneen tutkimusretken jälkeen kaikukoon siis pyyteetön pohjaesityksemme tuleville sukupolville: Puoluelainen ja VOOlainen hyvä elämä täydentävät ja tarvitsevat toisiaan. Samoja gettomaseettisia “keloja” meillä ei ehkä ole, mutta samat määränpäät kyllä, mototkin! VOO ei kaadu koskaan, ei liioin Puoluekaan. Eläköön siis maakuntarajat ylittävä valtio-opillinen yhteistyö!