Teksti: Emma Tenhunen  •  Kuva: Nathan Anderson / Unsplash

SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA

Vaikka en kauhuelokuvien suuri ystävä olekaan, kiinnostuin Robert Eggersin ohjaaman Nosferatu-elokuvan (2024) saamasta huomiosta. Kuulin elokuvasta monenlaisia mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Päätin mennä katsomaan sen ja muodostaa oman mielipiteeni. Olin katsomisen jälkeen yllättynyt siitä, että en ollut juurikaan törmännyt arvosteluissa naisten seksuaaliseen toimijuuteen liittyviin huomioihin.

Ensimmäiset 30 minuuttia elokuvasta olin kauhuissani, koska se todella oli kauhuelokuva. Harkitsin jopa kotiin lähtemistä, mutta ystäväni tuella (lue: pakotuksella) rohkenin katsoa elokuvan loppuun asti. Tämän ensimmäisen puolen tunnin jälkeen juoni eteni niin vauhdikkaasti, että kauhua ei ollut enää juurikaan tarjolla, ja pystyin tarkastelemaan elokuvaa kriittisemmin.

Elokuva perustuu alun perin Bram Stokerin 1897 kirjoittamaan klassikkokirjaan Dracula. Myöhemmin vuonna 1922 F. W. Murnau ohjasi kirjaan perustuen mykkäelokuvan. Murnau ei saanut oikeuksia tehdä elokuvaa Dracula-kirjasta, joten hän päätti muuttaa paikkoja ja hahmojen nimiä, jolloin syntyi Nosferatu. Vuonna 1979 Werner Herzog ohjasi uudelleenfilmatisoinnin Nosferatu – yön valtias. Tällä kertaa väreissä ja äänillä. Eggersin Nosferatu on siis tribuutti sen edeltäjille.

Elokuvan alussa Lily-Rose Deppin esittämä Ellen kärsiessään yksinäisyydestä kutsuu luokseen hengellistä kumppania. Kreivi Orlok vastaa Ellenin kutsuun ja heidän välilleen kehkeytyy intiimi suhde. Jo elokuvan alussa heidän suhteensa muotoutuu seksuaalissävytteiseksi, ja nuoren Ellenin isä löytää hänet kesken kliimaksin Ellenin ollessa Orlokin hengellisessä seurassa.

Ellen siis kokee seksuaalista vetoa vampyyri Orlokia kohtaan ja näkee näkyjä heidän kohtaamisistaan. Näiden näkyjen aikana Ellen on ‘sairaskohtauksen’ vallassa ja vaikuttaa olevan hourailevassa tilassa, eikä hän reagoi ulkopuolisiin ärsykkeisiin. Sairaskohtaukset näyttävät ulkopuolisen silmään siltä, että Ellen on saavuttamassa kliimaksin. Hänelle kerrotaan sairaskohtausten johtuvan melankoliasta. Ajan hengessä Ellen kuvaa näkyjään Orlokin seurassa pahoiksi ja kertoo niiden vainoavan häntä. Naisten seksuaalisuutta kohtaan on esitetty pelkoa kautta aikojen, ja seksuaalisten halujen ilmaisu on nähty sairautena, hysteriana. Tässä tapauksessa sairaskohtauksina.

Elokuvassa siirrytään muutamia vuosia myöhempään aikaan, jolloin Ellen on naimisissa kiinteistövälittäjä Thomas Hutterin kanssa. Heidän avioliittonsa alkaessa ja sen aikana Ellenin ‘melankoliasta johtuvat sairaskohtaukset’ ovat loppuneet. Thomas joutuu kuitenkin lähtemään Transylvaniaan myymään taloa kreivi Orlokille, ja Ellenin ja Thomasin erossa olon aikana sairaskohtaukset palaavat.

Toisin sanoen: kun Ellen on avioliitossa, ei hänellä ole halua ‘kiellettyyn seksuaalisuuteen’. Mutta Thomasin ja Ellenin erossa olon aikana kohtaukset palaavat ja Orlok saa taas yhteyden Elleniin näkyjen kautta. Mielestäni tällä viitataan siihen, että naisella ei olisi toimivaltaa oman seksuaalisuutensa hallinnassa. Naisen nähdään olevan passiivinen olento oman seksuaalisuutensa edessä. Hänellä ei ole valtaa tai toimijuutta ohjailla omia reaktioita haluihinsa, vaan on täysin niiden vietävänä. Vain mies voi toiminnallaan vaikuttaa naisen haluihin ja reaktioihin.

Elokuvassa tehdään selvä ero hyväksytylle ja hyväksymättömälle seksuaalisuudelle. Toisin sanoen Thomasin ja Orlokin välille, joita molempia Ellen himoitsee. Eli hyvä aviomies on suojellut Elleniä ’pahalta’ Orlokilta, mutta Thomasin lähdettyä matkalle Ellen ei voi yksin estää halujaan Orlokiin. Siispä Ellenin seksuaalisuuden tilaan vaikuttaa aina mies, ei hän itse.

Ellen viettää aikaansa tuttavaperheen luona ja he huomaavat kohtaukset ja unissakävelyn. Perheen reaktioista päätellen he ajattelevat Ellenin olevan syntinen. Paremman puutteessa he kutsuvat paikalle lääkärin. Lääkäri epäilee kohtausten syyksi ‘liian suurta verimäärää’, ja kyseenalaistaa Ellenin kuukautiskiertoa. Ratkaisuna hän poistaa Ellenin kehosta verta ja ‘rauhoittaa’ tätä eetterillä. Tämän lisäksi hän syyttää kohtauksista Ellenin melankolista mieltä. Toimet eivät kuitenkaan poista kohtauksia, ja lääkäri ottaa yhteyttä vanhempaan kollegaansa, joka kertoo, että Ellenin sisällä on demoni.

Koska elokuva sijoittuu 1800-luvulle, ovat lääkärien toimet ja päätelmät historiallisessa kontekstissa ajalle uskollisia. Naiset nähtiin passiivisina olentoina, joiden seksuaaliset halut johtuivat siitä, että kohtu ei saanut lasta kehittääkseen. Halut nähtiin siis vääristymänä, jota piti hoitaa. Kohdun oirehdinnan katsottiin aiheuttavan niin henkisiä, kuin fyysisiäkin oireita, jotka diagnosoitiin hysteriaksi. Aivan kuin seksuaalisuus olisi jossain sfäärissä, mihin naisten mielellä ei ole pääsyä.

’Kohdun oirehdinnan’ vuoksi 1800-luvulla nähtiin, että avioliitto on ratkaisu naisten hysteriaan, koska silloin kohtu ‘rauhoittuu’ ja samalla antaa naisille rauhan. Kuten tässäkin elokuvassa Ellenin mentyä naimisiin Thomasin kanssa hänen kohtauksensa loppuivat. Rauhan syynä nähtiin siis olevan hedelmöittymisen mahdollisuus.

Kohtausten syynä voidaan katsoa olevan myös Ellenin liian vähäinen tahdonvoima lopettaa Orlokista viehättyminen, ja siksi Orlok aina palaa hänen näkyihinsä. Orlok siis symboloi hänen ‘likaisia’ seksuaalisia halujaan olemalla epätavallinen halujen kohde. Elokuvassa Orlok kirjaimellisesti kertoo Ellenille symboloivansa Ellenin tukahdutettuja mielihaluja. Ellen on kutsunut Orlokin luokseen, eikä toisin päin. Ellen kuitenkin kuvaa Orlokin läsnäoloa kiemurtelevaksi myrkkykäärmeeksi sisällään, joka viittaa Ellenin kokemaan häpeään omien halujensa edessä.

Kuitenkin toivon pilkahdus nähdään elokuvan lopussa, kun Ellen ottaa aktiivisen roolin seksuaalisuutensa ilmaisemisessa ja sen avulla kukistaa Orlokin, eli hallitsee omia toimiaan haluihinsa nähden. Ellen hyväksyy Orlokin luokseen ja he viettävät yön Orlokin nauttiessa Ellenin verta. Ellen haluaa jatkaa auringonnousuun asti, jolloin Orlok kuolee ikkunasta säteilevään auringonvaloon. Hetken kuluttua Ellen kuolee verenhukkaan. Jos asiaa ajattelee pitkälle, voi tästä saada viestin, että naisen seksuaalisuus on niin iso ongelma, että ei ole muuta keinoa kuin uhrata itsensä sen aiheuttamien ongelmien poistamiseen.

Kirsikkana kakun päällä elokuvassa on todella turha kohtaus, joka ei edistä juonta millään tavalla, mutta asettaa naisen passiivisen objektin asemaan. Tuttavaperheen kohtalo on synkkä ja vaimo sekä kaksi lasta kuolevat. Perheen isä sekoaa ja käyttäytyy irrationaalisesti koko elokuvan loppuosan ajan. Turha kohtaus on kuitenkin se, kun mies menee hautamausoleumiin ja raiskaa vaimonsa ruumiin. Tästä saa viestin, että nainen voi kuolleenakin täyttää tehtävänsä, eli olla passiivinen objekti. Naisella ei ole toimivaltaa seksuaalisuudessa tai seksin aikanakaan.

Elokuva siis tavallaan kertoo siitä, miten miehet ovat rajoittaneet naisten seksuaalisuutta, mutta onneksi elokuvan lopussa siihen saadaan muutos päähenkilön osalta. Elokuvassa oli muitakin elementtejä, jotka saivat valtsikalaisen kulman kohoamaan, mutta seksuaalisuuden teema oli esillä läpi elokuvan. Vaikka elokuva on seksuaalisuuden käsittelyssä ajalleen uskollinen, olisi mielestäni nykyaikana voitu pohtia elokuvan toteutusta hieman modernimmalla otteella. 

Kaiken kaikkiaan elokuva oli lopulta ’ihan okei’. En erityisesti pitänyt siitä, mutta viihdyin koko ajan. Elokuvan puvustus ja yleinen tunnelma oli hyvin tehty, ja ne olivatkin suuri syy viihtymiselleni.

Nosferatu, ohjaus Robert Eggers, kesto 2 h 12 min