Teksti: Eino Haase • Kuvat: Mathilde Bouley

Esikoiskirjailija Eino Tainan, 23, harteille on aseteltu Z-sukupolven äänenkantajan viittaa. Mutta mitä hän tästä itse ajattelee?

“Minua pelotti, että tämä oli suuri askel matkalla unohdukseen. Ymmärsin olevani dramaattinen, mutta en osannut olla muutakaan. Minusta tuntui, että olin liikaa väärällä tavalla ja en mitään kaiken sen suhteen, missä minun olisi pitänyt olla jotain. Minua pelotti, että tämä sinetöi syrjäytymisen, kohtalon, joka oli yksinäisyys ja keltainen hikipatja ja ikuiset pikanuudelivarastot ja pelikonsoli ja vatsa täynnä finnejä.” 

Ote on Eino Tainan tänä syksynä ilmestyneestä esikoisromaanista, joka kulkee nimellä Se laajenee (2024). 

Vastaanotto Tainan esikoiselle on ollut vähintäänkin lupauksia herättävä. Se laajenee on ollut esimerkiksi ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi, ja lisäksi samaisen lehden kirjallisuustoimittaja Antti Majander ehdotti jo omassa kritiikissään, että teoksessa ovat koossa ainekset aina sukupolviromaaniksi asti. 

Majanderin ehdotus ei ole tuulesta temmattu, sillä Se laajenee onnistuu kiistatta vangitsemaan jotakin olennaista Z-sukupolven psyykestä välähdyksenomaisen ja kiivaan kuvauksensa avulla. Kuten Taina itsekin aikoinaan, myös teoksen päähenkilö on filosofiasta innostunut abiturientti. Tämän tarinaa raamittavat ystävien ja vanhempien kanssa käydyt keskustelut, ylioppilaskokeet sekä edessä avartuva tulevaisuus, jossa ainoat varmuudet näyttäisivät olevan jatkuva epävarmuus ja toisaalta polttava halu löytää omalle elämälle merkitys. 

Ulkopuolelta katsoen näyttäisi siis siltä, että lähtölaukaus Tainan kirjailijanuralle on ollut vähintäänkin lentävä. Sitä mieltä hän on itsekin, mutta tietyin varauksin. 

“Tottakai se Hesarin noteeraus tuntui hyvältä, ei siitä pääse mihinkään. Mitä taas tuohon sukupolviasiaan tulee, niin olen miettinyt kuinka mielekästä nykyään on puhua jaetusta sukupolvikokemuksesta”, Taina huokaa omalaatuista kulttimainetta nauttivan Bar Bhangran sivupöydässä. 

Haastattelupaikaksi baari ei ole valikoitunut sattumalta, sillä miljöö näyttelee olennaista roolia myös Tainan esikoisteoksessa. Mutta että sukupolviromaani? Sellaisen nimikkeen Taina kokee hieman ahdistavana. 

“Eihän meillä ole enää pitkään aikaan ollut esimerkiksi minkään näköistä jaettua yhtenäiskulttuuria. Maailma on auki, ja nuoret voivat nykyään rakentaa omaa identiteettiään erinäisten inspiraatioiden kautta. Syntyy postmoderneja subjekteja ja yksilöitä, joilla saattaa olla useita kerroksia itsessään. Ja ne kerrokset voivat olla keskenään hyvinkin ristiriitaisia”, hän alustaa ja jatkaa sitten hengähdystauon jälkeen puhettaan. 

“Ja koska näin on, niin musta tuntuu tosi pelottavalta ajatukselta se, että minä nyt olisin tässä edustamassa jotain niinkin abstraktia käsitettä kuin 2000-luvun alussa syntyneiden ihmisten sukupolvi. Kun ei sellaista oikeastaan ole olemassa.” 

Kyseiset tausta-ajatukset ovat vahvasti läsnä myös Tainan esikoisteoksesta. Se laajenee koostuukin mosaiikkimaisesti kirjoitetuista huomioista – ikään kuin informaatiotulvan seasta suodattuneista sirpaleista – joita kirjan päähenkilö tekee jatkuvalla syötöllä arjestaan.

Joitain 2010- ja 20-luvuilla nuoruutensa eläneiden kokemusmaailmalle yhteisiä nimittäjiä Taina kuitenkin teoksestaan löytää. 

“Jos mun pitäis tässä nyt hahmotella jokin meidän sukupolvea määrittävä asia, niin se ois eksistentiaalinen näköalattomuus. Toisin sanoen maaliviiva on lähempänä kuin koskaan luontokadon ja ilmastonmuutoksen takia.” 

Tämän sanottuaan Tainan hörppää alkoholitonta oluttaan, ja taustalla alkaa baarin stereoista soida yllättäen Europen vanha klassikko, Final Countdown. Ajatukselta kosmisesta pilasta ei voi välttyä. 

“Kirjoitin paljon yöllä” 

Jotain tiettyä kosmista kohtalonomaisuutta on myös siinä, että julkaisee kirjan vain 23-vuotiaana. Esikoiskirjailijaksi Taina onkin silmiinpistävän nuori, sillä Suomessa esikoiskirjailijoiden keski-ikä oli Kirjailijaliiton vuonna 2018 teettämän tutkimuksen mukaan 36-vuotta. 

Tainan kohdalla lähtöasetelmat kirjailijanpolulle olivat toki hyvät. Myös Tainan äiti on kirjailija, ja isä suunnittelee kirjoihin kansia. Vanhemmilleen Taina on lukenut tekstejään lisäksi alusta alkaen ääneen. Läheisestä suhteesta huolimatta palaute ei ole hänen mukaansa ollut kuitenkaan pelkkää “päähän taputtelua”. 

“Kyllä he ovat aika suoraan sanoneet, jos jokin juttu ei toimi”. 

Pontta kirjoittamiseen Taina kertoo saaneensa niin ikään lukiossa järjestetyltä luovan kirjoittamisen kurssilta ja Nuoren Voiman liiton Ikaros-kirjoittajaryhmältä. 

Varsinaisesti Se laajenee sai alkunsa kesällä 2021, kun Taina alkoi pääsykokeisiin pänttäämisen jälkeen kirjoittaa ylös fragmentaarisia pätkiä ja tunnelmakuvauksia. Syksyllä Taina pääsi Helsingin yliopistoon opiskelemaan käytännöllistä filosofiaa, ja kirjaprojekti sai hetkeksi hautautua pöytälaatikkoon. Kesällä 2022 kesken jäänyt projekti kuitenkin löysi taas tekijänsä, ja seuraavan vuoden Tainan jatkoi käsikirjoituksen työstämistä opintojensa ohessa. 

“Silloin kirjoitin aika paljon yöaikaan. Jotenkin se hiljaisuus ja pysähtyneisyys rauhoitti. Mutta en voi kyllä suositella sellaista pitemmällä aikavälillä kenellekään. Kun menee tekstistä suoraan sänkyyn, käy mieli vielä pitkään aikamoisilla kierroksilla”, Taina kuvailee. 

Syksyllä 2023 käsikirjoitus oli edennyt lopulta siihen pisteeseen, että Taina päätti tarjota tekstiään kustantamoille. Mitään odotuksia tulevasta hänellä ei kuitenkaan ollut. 

“Jotenkin ajattelin vielä silloin, että kirjojen julkaiseminen on aikuisten juttu: että se vaatisi vähintään maisterin opinnot, pitkän uran yliopistolla, ehkä työelämäkokemusta toimittajana tai kriitikkona ja senkin jälkeen vielä monta epäonnistunutta projektia, ennen kuin luovan työn kruununjalokiveksi tiivistyisi kirja. Niin että kyllä siinä oli aikamoinen huijarisyndroomaa lähentelevä olotila, kun sitten sainkin heti ensimmäisellä yrittämällä kustannussopparin käteeni”, Taina muistelee.

Vaikeimmat karikot kirjahankkeessa syntyivätkin lopulta rutiinin puutteesta sekä omasta itsekriittisyydestä. Kirjoittajana Taina kertoo olevansa kaikkea muuta kuin suunnitelmallinen, mistä johtuen tekstit syntyvät usein impulsiivisesti ja hetkeen sidottuina. Näin ollen erityisesti viimeinen editointivaihe ennen kirjan julkaisua oli haastaava rutistus. 

“Siinä vaiheessa projektia ainut mikä jää jäljelle, on kriittisyys omaa tekstiä kohtaan. Täytyy siis säilyttää oman mielen kanssa aika hyvät välit, että kestää sen läpi.” 

“Ajatus siitä, että surkeassa mielentilassa syntyisi jotain tarkkanäköisempää taidetta, on hassu. En minä masentuneena tai ahdistuneena pysty mitään kirjoittamaan.”

Taina painottaa muutoinkin mielenterveyden merkitystä läpi keskustelumme. Myytin masentuneesta kirjailijanerosta hän haluaisi heittää mieluusti historian romukoppaan. 

“Ajatus siitä, että surkeassa mielentilassa syntyisi jotain tarkkanäköisempää taidetta, on hassu. En minä masentuneena tai ahdistuneena pysty mitään kirjoittamaan, vaan kyllä kaiken luovan työn edellytyksenä on tasapainoinen elämä.” 

Kamppailu mielenterveyden kanssa on esillä vahvasti myös Tainan romaanissa, sillä mammuttimaiset mitat saava tunne ulkopuolisuudesta on kirjassa jatkuvasti läsnä: jos ei ihan vierellä, niin vähintäänkin seuraavan nurkan takana vaanimassa. Toisaalta Se laajenee on huumaava kuvaus nuorten ihmisten inspiroitumisesta, haltioitumisesta sekä korvissa humisevasta elämäntunteesta, toisaalta voimavarojen yli käyvistä pelosta, apatiasta ja masennuksesta. 

“Kulma, jonka halusin kirjaani ottaa, oli se, että psyykkisen pahoinvoinnin kirjo on nykyisin niin laaja, etten halunnut redusoida sitä mihinkään yhteen – kaikki on ennemminkin yksi iso möntti”, Taina sanoo. 

Sitten hän jatkaa puhumista pahoinvoinnista referoimalla muistinvaraisesti kansanedustaja Anna Kontulaa, jonka vasta ilmestyneessä esseekokoelmassa Kadonneen järjen metsästys (2024) problematisoidaan yhteiskunnan tapaa laastaroida yhteiskunnan tilasta ahdistuneita nuoria. 

“On tavallaan selkeää miksi nuoret voivat pahoin, mutta tarjottuna lääkkeenä hoiva on riittämätöntä. Onhan sekin tottakai tärkeää, mutta sen sijaan että keskityttäisiin juurisyihin kuten ekokatastrofiin joka näitä ongelmia aiheuttaa, niin sysätään vastuu yksilölle. Ja se on tämän ajan suuri ristiriita.” 

Kaipuu yhteyteen 

Jos Se laajenee onkin osaltaan teos nuorten pahoinvoinnista, on se toisaalta myös vahva kertomus erilaisista tavoista taistella apatiaa vastaan: nuorten ihmisten sietämättömästä halusta löytää merkityksiä maailmasta, jossa ihminen riippuu jatkuvasti epätoivon ja hulluuden partaalla. Lopulta Tainan kirjan päähenkilöiden elämässä on kyse kaipuusta yhteyden tunteeseen. 

“Kirjassani päähenkilöt pyrkivät ankkuroimaan itsensä todellisuuteen staattisen olemisen muodon kautta. Käytännössä he tavoittelevat tilaa, jossa ei olisi ärsykkeitä ja häiriötekijöitä, ja jossa kokoontumisen päämääräksi nousisi oleminen itsessään”, Taina selittää.

“Tämän ‘ollaan vaan’ -mentaliteetin tarkoituksena on näyttää lukijalle se, että ulkoisesti staattinen voikin synnyttää jotain taianomaista inspiraatiolle, kun syöte on muuten pientä ja esimerkiksi keskustelu toisen kanssa ajautuu vapaan assosiaation tilaan.” 

Tällaisia hetkiä Taina kutsuu kaiken merkityksellisen alkujuureksi, selittämättömäksi välitilaksi. Oikeastaan tuollaiset hetket ovat koko kirjan lähtökohta, ja tietyssä mielessä myös loppupiste. 

“Se (välitila) on jotakin taianomaista ja sellaista, joka horjuttaa käsitystä siitä miten länsimaisen ihmisen pitäisi elää elämänsä. Kirjani ei ole järin poliittinen, mutta jos se jotain haluaa sanoa, niin tuon.” 

Keskustelun parantava voima 

Baarin ulkopuolella marraskuinen viima piiskaa kaulahuiveihin piiloutuneita kävelijöitä, bussit huristelevat ohi ja roiskauttavat lätäköistä loskaa. Ikkunasta avautuva kaamosmaisema on rosoinen, mutta omalla tavallaan kaunis. Sellaista kauneutta on löydettävissä Tainan romaanistakin, raskaista teemoista huolimatta. Mutta millaisia tasoja tekijä itse toivoisi teoksestaan löydettävän? 

Yksi tärkeimmistä on Tainan mukaan ainakin innostuksen tematiikka, joka kirjassa kitetytyy erityisesti päähenkilöiden pitkissä ja polveilevissa keskusteluissa. Taina painottaakin, että halusi kuvata kirjassaan keskustelemisen “itseisarvoista roolia”. 

“Kun kirjani päähenkilöt keskustelevat, parhaimmillaan heidän mielistään tulee yksi ja yhteinen. Mielet kohtaavat, lähtevät laajenemaan toisiinsa ja muodostavat lopulta oman, kolmannen subjektinsa keskustelijoiden lisäksi. Se subjekti on olemassa vain näiden kahden välisessä keskusteluyhteydessä, ja jos jokin tässä kirjassa laajenee, niin se.” 

Odotan Tainan jatkavan ajatustaan, ja baarin tunkkainen ilma alkaa täyttyä paikkaansa hakevista merkityksistä. Juuri kun luulen, ettei jatkoa tulekaan, Taina rykäisee ja lisää vielä jotakin. 

“Ehkä on jotenkin niin, että keskustellessa elämä ikään kuin kiteytyy.“

Taustaa

– Ikä: 23 

– Asuinpaikka: Helsinki 

– Opiskelee: Käytännöllinen filosofia 

– Kirja, jota pidän aina yöpöydällä: W.G. Sebaldin Austerlitz. “Sebaldia lukiessa tuntuu siltä, kuin seisoisi pienenä ihmisenä massiivisen ja tiheän kuusimetsän edessä. Jokin jatkuva huimaava olo, jota ei kuitenkaan pysty ihan täysin selittämään.” 

– Missä näen itseni kymmenen vuoden kuluttua: “Toivon, että voisin edelleen kirjoittaa kaupunkien outoudesta, luonnosta ja ihmisten epävarmuudesta.” 

– Tiesitkö: Kirjoittanut ja kuvittanut Policy-lehteä vuosina 2019-2020