Teksti & kuvat: Antti Ruoppi

Kansanedustaja Pekka Aittakumpu vieraili lokakuussa Itäkeskuksessa. Aittakummun kommentit alueen väestöstä kirvoittivat kohun, jonka laantuminen otti aikansa. Lähdin Itäkeskukseen selvittämään, mikä oli se tekijä, joka laukaisi myrskyn vesilasissa.

“Jokaisen kansanedustajan kannattaa käydä vaikkapa Itäkeskuksessa. Vierailin siellä.”

Näillä sanoilla alkaa kansanedustaja Pekka Aittakummun lähettämä kohutwiitti. No, vaikka itse en tällä hetkellä edustakaan muuta kuin omaa mainettani ja tätä valtio-oppinutta julkaisua, päätin silti ottaa Aittakummun neuvosta vaarin ja lähteä itse tutkimaan, mitä Itäkeskuksella on minulle tarjota.

Heti alkuun lienee paikallaan tehdä jonkin sortin taustoitus. Sukujuureni ovat vahvasti Itä-Hämeessä, josta itsekin olen kotoisin ja vasta yliopistoa varten ponnistanut isolle kirkolle. Maaseudun muuttotappiokunnissa kaikki tuntevat toisensa: yhden äidillä on parturikampaamo, toisen isä istuu demarina valtuustossa. Olenkin pohtinut, olenko taustaltani Vexi Salmen sanoittama härmäläinen perusjuntti. Kun ensimmäistä kertaa kuulin Aittakummun mietteistä, mieleni valtasi hämmennys. Ovatko šaria-laki ja minareetit siis todellisuutta, vai pelkkää harhakuvitelmaa? Päätin lähteä Itäkeskukseen katsomaan, miltä paikallinen elämänmeno todellisuudessa näyttää.

Mellunmäkeen jatkava metrojuna päästää minut kyydistään Itäkeskuksen metroasemalle. Liukuportaiden viereen joku on liimannut ”Jeesus rakastaa sinua!”-tarran: lieneekö pastorinakin tunnettu Aittakumpu jättänyt terveisensä? Alan kiertelemään ja etsimään sitä mystistä jotain. Alkuun räpsin kameran rullan lähes täyteen mahdollista kuvituskuvaa. Poukkoilen Tallinnanaukiolla vailla suuntaa, kunnes päätän lähteä perkaamaan aluetta järjestelmällisesti. Oikein mitään kirjoittamisen arvoista en kuitenkaan havaitse, ja pelkään juttuaiheeni lässähtävän kuin pannukakku.

Liukuportaiden viereen joku on liimannut ”Jeesus rakastaa sinua!”-tarran: lieneekö pastorinakin tunnettu Aittakumpu jättänyt terveisensä?

Ehkäpä Puhoksen ostarilla kohtaisin sen etsimäni, joten suuntaan seuraavaksi sinne.
Kierrän rapistuvan Puhoksen ulkopuolelta ympäri. Jotenkin on vaikea kuvitella sen olleen joskus Suomen suurin ostoskeskus – sen verran kauas on nimittäin loiston päivistä tultu. Poikkean Puhoksen Alanya Marketiin ostoksille. Vaikka hyllyt notkuvat kaikenlaisia erikoisia elintarvikkeita, ei kaupasta löydy kuitenkaan mitään kirjoittamistyötä edistävää “johtolankaa”, jota lähteä seuraamaan. Ostan pussillisen hyllyn halvimpia sipsejä sekä jonkinlaisen banaanikakun ja poistun ulos evästämään.

”Ei tunnu oikein tärppäävän”, mietin. Soitan vinkkejä kysyäkseni kaverilleni Essille, jonka tiedän käyneen alueella useasti. Matkaoppaani ohjaa minut alun hämmennyksen jälkeen ostarin toiseen kerrokseen, joka on kuulemma ”käymisen arvoinen”. Kipuan ulkona sammaloituvia liukuportaita ylös kohdatakseni kuitenkin samanlaisen henkisen umpikujan kuin monesti aiemminkin.

Olen jo aikeissa lyödä hanskat tiskiin, kunnes katseeni kiinnittyy sivukäytävällä kohoavaan mainoskylttiin: Ravintola Kummisetä. Ilmeeni kirkastuu oitis – aivan kuin olisin joskus aikaisemmin kuullut kyseisestä paikasta. No, päätän kuitenkin tarkistaa asian. Pikaisella googlauksella selviää, että olen kuin olenkin tutustunut kyseiseen paikkaan aikaisemmin: Helsingin Uutiset julkaisi huhtikuussa 2023 artikkelin, jossa ravintolaa tituleerattiin ”perisuomalaiseksi”. Muistan joskus kuulleeni viisauden ”jos kaipaat juttuseuraa, mene kapakkaan”. Otan tästä neuvosta kopin ja astun sisään.

Kauaa minun ei tarvitse tahmaisella tiskillä notkua television lähettämää mäkihyppyä katsomassa, kun nurkkapöydästä minua viitotaan luokse. Elän journalismiromantikon unelmaa. Sami Louhivuori, 47, suostuu ilomielin haastateltavaksi, joten istahdan sohvalle ja kaivan muistiinpanot esiin.
Alun perin Tampereelta kotoisin oleva Louhivuori muutti töiden perässä Puotinharjuun parikymmentä vuotta sitten, mutta harkitsee nyt muuttoa naisystävänsä kanssa takaisin Pirkanmaalle.

Itseään “perisuomalaiseksi mieheksi” tituleeraavan Louhivuoren mielipide alueen nykytilasta on selvä. ”Puhoksen väestössä ja sen etnisessä alkuperässä on tapahtunut selvä muutos”, Louhivuori toteaa. Hän epäilee muutoksen johtuvan eräänlaisesta ”Fuengirola-ilmiöstä”. Aivan kuten Espanjassa suomalaiset maahanmuuttajat ovat keskittyneet Aurinkorannikolle, ovat Suomessa esimerkiksi eri maista tulevat muslimit keskittyneet hänen mukaansa Itä-Helsinkiin. Alueella on myös suhteellisen paljon halpoja vuokra-asuntoja.

Louhivuori kehuu alueen palveluita, mutta mainitsee saaneensa toisinaan huonompaa palvelua, kuin uskoisi saavansa, jos olisi itse maahanmuuttajataustainen. ”Olenkin ajatellut, että onko se tietyllä tavalla käänteistä rasismia,” hän sanoo. ”Puhos on nykyisin sotkuisempi, likaisempi – ja valitettavasti myös turvattomampi – kuin mitä se aikaisemmin oli”, hän huokaa. Hän kuitenkin lisää heti perään alueen olevan ”mainettaan parempi” ja kertoo viihtyneensä alueella varsin hyvin.

Louhivuoren näkemys kertoo yhden totuuden alueesta, joka on varmasti yhtä oikea siinä missä päinvastaiset näkemyksetkin. Onkin syytä muistaa, että kun näkemys edustaa vain yhtä väestönosaa, se vaatii rinnalleen myös jonkinlaisen vastavoiman. Tässä tapauksessa se tarkoittaa “toisen osapuolen” haastattelua. Mielessäni pyörii harras toive siitä, että tavoitan jostain jututettavan, joka pitää alueen kehitystä oikean suuntaisena. Oli miten oli, jo yhdestäkin haastattelusta Aittakumpu olisi takuulla tyytyväinen: ainakaan itäkeskuslaisten sananvapautta šaria ei nähtävästi ole nakertanut.

Aivan kuin huomaamatta kello pyörähtää puolille päivin. Olen enemmän kuin tyytyväinen siihen, että ex tempore -haastattelu onnistui. Sanomme Louhivuoren kanssa vielä kerran käsipäivää, kiitän pubin muuta väkeä kärsivällisyydestä ja kiirehdin kohti ravintolan ulkopuolista vilinää. Heti kynnyksen ulkopuolella aavistukseni osuu oikeaan, kun ohitseni kipittää joukko nuoria miehiä mattorullat kainalossa: alkamassa on muslimien rukoushetki. Omat käsitykseni islamista ovat lähtöisin lähinnä uskonnontunneilta ja kolonialistissävytteisistä iskelmäkappaleista, joten tässäpä olisi oiva mahdollisuus avartaa maailmaa ottamalla osaa tähän sananmukaisesti jumalaiseen näytelmään.

Vaan kuinkas sitten käykään? No, en onnistu tavoittamaan halukkaita, mikä toisaalta on ymmärrettävää – tuskin kukaan ilahtuu, jos ventovieras ihminen tulee keskeyttämään pyhän hetken viettämisen aivan muilla aikeilla. Aistin orastavan tunnelman kiristymisen, eikä sitä paitsi ostarilla ole minulle enää tarjottavaa, joten päätän sanoa Puhokselle näkemiin.

Siirryn Itiksen puolelle. Suojatietä ylittäessä luen kauppakeskuksen seinällä roikkuvia mainoksia. Kaukaisuudessa häämöttää Prisma, vieressäni tilaa hallitsee Stockmannin kyltti. Niin, myös Stockmann on maahanmuuttajan perustama liike, aivan kuten esimerkiksi Alanya Market. En kuitenkaan ole koskaan kuullut kenenkään välttelevän Stockalla asioimista. Sen täytyy sitten varmaan olla jotain parempaa maahanmuuttajataustaisuutta, jos kyseinen liike kelpaa kaikille, myös kantasuomalaisille.

Myös Itiksessä koitan kalastaa haastattelua. Kysyn pääkäytävän myyntiständiä pitävältä Alanya Marketin työntekijältä, tietäisikö hän jonkun, jota voisin jututtaa. No, eipä hänkään tunnu tietävän edes mahdollisesti halukkaita, mikä ei nyt enää tässä vaiheessa yllätä minua. Harmitus ja nälkä kalvaa miestä, joten suuntaan syömään ja yritän niellä pettymykseni. Ajattelen, että Itäkeskuksessa (ja kaiken lisäksi tällaisella matkalla) olisi kiva päästä maistelemaan ”makuja maailmalta”, joten valitsen tietysti Subwayn – leivästä kun tämä katajainen kansa on ennenkin puhtinsa saanut.

Viimeinen kortti minulla on vielä kääntämättä. Hesarissakin mainetta – ei toki kovin positiivista sellaista – niittänyt Hansasilta lähtee seuraavaksi testiin. Ristin kädet siinä toivossa, että paikalla olisi joku jakamassa pukeutumisohjeita, Jehovan todistajia Vartiotorniensa kanssa tai edes eksynyt lestadiolaiskansanedustaja, mutta toivoni on turha. Ainoat ihmiset lähimaillakaan ovat pari neonvihreisiin pukeutunutta timpuria ja lattianpesukoneella kruisaileva siivooja.

Päätän käyttää matkabudjetistani jäljelle jäävän ajan pohdiskeluun: oliko Itäkeskus turmeluksen tyyssija? Entä onnistuinko löytämään sen etsimäni? Kaikista ilonpilkahduksista (onnistuin jututtamaan Louhivuorta, tutustumaan paremmin Stadiin ja prokrastinoimaan opiskelua) huolimatta reissuni ei ole pelkästään suksee.

Lukuisista yrityksistä huolimatta en millään onnistunut saamaan Itiksessä tai Puhoksessa aikaansa viettäviltä maahanmuuttajilta tai -taustaisilta haastattelua. Siten tarkasteltuna epäonnistuin ja pahasti. Toisaalta uskon, ettei juttu sen takia juuri kärsinyt. Tavoitteenahan oli toisintaa Pekka Aittakummun matka ”ihmeelliseen itään”, joten reissuni oli sangen autenttinen: rohkenen nimittäin epäillä, että tuskinpa arvon kansanedustajakaan juuri kenenkään kanssa keskusteli.

Usein politiikassa julkisuus, oli se sitten minkälaista tahansa, on hyväksi.

Matkan antia tovin pureksittuani mieleni valtasi tyhjyys, enkä ollut enää varma siitä, saavutinko tavoitteitani lainkaan. En törmännyt keneenkään, joka olisi aktiivisesti šaria-lakia kannattanut. Yhtään minareettia en myöskään vierailullani nähnyt, en edes sellaisen rakennustyömaata. Aittakumpu mitä luultavimmin tarkoittikin kommenttinsa jonkinlaiseksi poliittiseksi päänavaukseksi. Varsinainen tarkoitusperä tuntui kuitenkin jäävän suurelle yleisölle mysteeriksi. Oliko se pelkkä harkitsematon heitto, vai yritys vakuuttaa äänestäjät jonkinlaisesta “pääkaupungin turmion tiestä”? Toisaalta usein politiikassa julkisuus, oli se sitten minkälaista tahansa, on hyväksi.

On totta, että alueilla, joissa asuu keskivertoa enemmän maahanmuuttajataustaisia, näkyy heidän oma kulttuurinsa. Sen sijaan, onko se huono asia? Luodaanhan Aittakummun arvostaman Raamatunkin luomiskertomuksessa ihmiset ”erilaisiksi, mutta samanarvoisiksi”. Niin pitkään, kun tarpeetonta segregaatiota ei tapahdu, alue pysyy turvallisena ja siellä ”eletään ihmisiksi”, on minusta erilaisuus tervetullutta. Pahimmassa tapauksessa voi käydä niin, että vieraasta kulttuurista onnistuu ammentamaan jotain itselle uutta ja hyödyllistä.