Teksti: Joel Tiessalo

Kuva: Maijastina Tuominen

Venäjän hyökättyä Ukrainaan on kirjakauppoihin Remesten ja islantilaisneulekirjojen rinnalle ilmestynyt uusi hittituote, venäjänselityskirjat. Hyllyt notkuvat kotimaista Karia ja Tuomista, käännettynä Applebaumia, Gilesiä ja Hardingia. Mauno Koiviston eläkepuhteenaan kirjoittamasta Venäjän ideasta otetaan uusintapainoksia. Mitä tästä pitäisi ajatella?

Mielestäni on lähtökohtaisesti positiivista, että tietokirjoja luetaan enemmän. Suomalainen mediaympäristö on ollut viimeiset pari vuotta sakeana Venäjästä, ja halu Venäjän ymmärtämiselle on kasvanut. Kirjallisuus auttaakin ymmärtämään asioita syvällisemmin kuin iltapäivälehtien jokapäiväiset Putin-lööpit. On hyvä, mikäli lukeminen avaa suomalaisille venäläistä kulttuuria ja historiaa, syitä sodalle ja Venäjän ulkopolitiikalle yleensä. Ei puolestaan ole hyvä, jos Venäjän ideaa mystifioivat teokset lisäävät ”vaikka voissa paistais” -retoriikkaa ja kansanryhmän demonisointia, mikä ainakin nettikeskusteluissa on ryöpsähtänyt valloilleen.

Viimeisimpänä Venäjä-hyllylle täytettä on tuutannut WSOY, joka julkaisi vastikään venäläisen emigranttikirjailija Mihail Šiškinin esseekokoelman Viha ja kauneus – kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta (2024). Teos on jatkoa viime vuonna suomennetulle teokselle Sota vai rauha – kirjoituksia Venäjästä ja lännestä. Venäjäksi ja saksaksi kirjoittava Šiškin tilittää kummassakin teoksessa omaa näkemystään synnyinmaansa luonteesta. Sota vai rauha käy läpi maan historian aina mongolivalloituksista nykyaikaan, kun taas Viha ja kauneus keskittyy selittämään tuota historiaa taiteiden kautta.

Esseissään Šiškin tarjoaa yksinkertaistuksia Venäjästä, mutta myös syvempää analyysiä Runoilijan ja Tsaarin suhteesta. Parasta antia hänen teoksissaan, kuten kaikissa muissakin Venäjä-kirjoissa, ovat klassikkokirjallisuutta luotaavat tekstit. Lajityypin toisteisuus herättää kuitenkin kysymyksen: mitä voimme enää oppia venäjänselittäjiltä?

Šiškinin mukaan ikuisuuskysymys Venäjän luonteesta on leimallisen länsimaalainen, sillä kaikki Venäjällä kasvaneet tietävät kyllä, mistä venäläisessä sielussa on kyse. Tätä kirjailija pyrkii avaamaan jopa poikkeuksellisen stereotyyppisillä väitteillä: demokratia ei ole venäläisten geneettisessä muistissa, venäläinen ymmärtää vain valtaa. Tämä valta nojaa mongoleilta periytyvään ajatukseen vahvimman oikeudesta sekä jatkuvaan väkivallan uhkaan. Nämä yleistykset tuntuvat länsimaalaisten suusta kuultuna ennakkoluuloisilta ja jopa vihamielisiltä, mutta Šiškinin kynästä uskottavammilta. Toisin kuin länsimaiset kommentaattorit, Šiškin nimittäin rakastaa Venäjää.

Aivan kuten Mann aikanaan ajatteli natsi-Saksan suhteen, Šiškinin mielestä jokaisen Venäjää rakastavan on toivottava, että maa häviää aloittamansa sodan.

Venäjä ei ole Šiškinille yhtä kuin valtio. Tsaarien ja pääsihteerien valtio-Venäjän hän repii palasiksi, ja kritisoi voimakkaasti myös valtarakenteiden jatkuvuuden mahdollistavaa kulttuuria. Hänen onnistuu kuitenkin erottaa omiksi kokonaisuuksikseen monta muuta, arvokasta ja kaunista Venäjää. Hän vertaa omaa kokemustaan Venäjästä Thomas Mannin maanpakovuosina kokemaan tunteeseen ”sisäisestä Saksasta”. Aivan kuten Mann aikanaan ajatteli natsi-Saksan suhteen, Šiškinin mielestä jokaisen Venäjää rakastavan on toivottava, että maa häviää aloittamansa sodan.

Kiinteä osa Šiškinin Venäjää ovat karkotetut Joseph Brodsky ja Aleksandr Solženitsyn, vainotut Anna Ahmatova ja Dmitri Šostakovitš, leirillä jäätynyt Osip Mandelštam sekä ne kahdeksan ihmistä, jotka rohkenivat Prahan kevään aikaan levittää mielenosoituslakanansa Punaiselle torille. Korkeakulttuurin ja toisinajattelijoiden lisäksi on olemassa myös arvokasta arki-Venäjää, johon kuuluu muun muassa ”kolme luokkaa seurakunnan koulua käynyt tambovilainen maalaisnainen”, kirjailijan babushka, jonka mielestä kirjoittaminen on joutavaa puuhaa, mutta joka osaa leipoa käsittämättömiä taikinaherkkuja Udelnajan-talon keittiössä. 

Venäjänrakkautensa voimalla Šiškin suuntaa säilänsä kohti maansa nykytilaa. Aivan kuten Nikolai Tšernyševski ja Vladimir Lenin aikanaan, kysyy hän klassisen kysymyksen: mitä on tehtävä? Vastauksia on vähän. Sota vai rauha -teoksen esseissä Futuuri I ja Futuuri II Šiškin esittää kaksi tulevaisuudenkuvaa. Ensimmäisessä hän spekuloi nyky-Venäjän romahtamisella väestön vähenemisen, vallanperimyskiistojen ja etnisten tasavaltojen itsenäistymispyrkimysten takia. Yksityiskohtaista teoriaa siitä, miten tämä tapahtuisi, ei kirjailijalla ole antaa.

Toinen tulevaisuudenkuva on Venäjän demokratisoituminen varteenotettavan opposition ja ”eurooppalaisten venäläisten” avulla. Šiškinin vertauksen mukaan Venäjä ei tarvitse uutta pääosan esittäjää, vaan aivan uuden näytelmän. Maan pelastamiseksi ei siis riitä, että Putinin paikalle nousisi oppositiohahmo Mihail Hodorkovski tai joku muu isovenäläinen oligarkki. Demokratian toteutuminen vaatii perusteellista kulttuurin muutosta.

Venäjänselittäjien kaanonissa Šiškin lukeutuu rankkoihin realisteihin, mikä on nykypäivänä tyypillistä. On lopulta hankala sanoa, saavutetaanko tällaisella kirjallisuudella keskivertolukijassa syvempää ymmärrystä, vai lisääkö se vain kysymyksiä.

Epätoivoisessa asemassaan Šiškin solahtaa hyvin venäläisen klassikkokirjailijan muottiin. Oikeasta Venäjästä, sen kauniista kansasta välittävä älykkö kirjoittaa Sveitsissä rakkauskirjettä synnyinmaalleen, jonne hän ei voi ehkä koskaan palata. Siinä missä Fjodor Dostojevski ja Nikolai Gogol pyrkivät pelastamaan maansa auttamalla kansaa löytämään aidon, talonpoikaisen ortodoksisuuden, pyrkii Šiškin nyt puhkumaan henkeä Venäjän oppositioon. Kansa ei kuitenkaan onnistunut löytämään Kristusta sielustaan, ja Dostojevski ja Gogol kuolivat tietoisina epäonnistumisestaan. Šiškinillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin toivoa.

Kummankin teoksen taidokkaita esseitä vaivaa kapea näkemys yhteiskunnasta. Toisin kuin vaikka teoksellaan Sodalla ei ole naisen kasvoja tunnetuksi noussut valkovenäläinen Svetlana Aleksijevitš, kirjoittaa Šiškin lähinnä miehistä. Gogolia ja gulagia kahden kirjan verran pohtiessaan Šiškin jättää huomiotta monet ajankohtaiset asiat, kuten sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen sorron ja ”perinteisiä arvoja” ylläpitävän propagandan vaikutuksen naisten asemaan nyky-Venäjällä. Näistä aiheista on tuskin kirjoitettu tarpeeksi venäjänselityskirjoissakaan.

Venäjänselittäjien kaanonissa Šiškin lukeutuu rankkoihin realisteihin, mikä on nykypäivänä tyypillistä. On lopulta hankala sanoa, saavutetaanko tällaisella kirjallisuudella keskivertolukijassa syvempää ymmärrystä, vai lisääkö se vain kysymyksiä. Nämäkin kaksi hienoa esseekokoelmaa pyrkivät murtamaan myyttiä mystisestä Venäjän ideasta, mutta samalla jo niiden olemassaolo ja markkinointi selityskirjoina uusintaa tuota myyttiä. Kustantamojen kassavirta ainakin kasvaa: Sotaa vai rauhaa on myyty yli 30 000 kappaletta.

Mutta minne Venäjä sitten on matkalla? Rauhanomaisella oppositiolla ei ole maan historiassa ollut juuri koskaan menestystä, eikä vallankumouksellisuutta leijaile ilmassa. Venäläisen sielun läpikotaisin tuntenut kansallisrunoilija Aleksandr Puškin totesi aikanaan: ”Ne, jotka suunnittelevat meillä mahdottomia vallankumouksia, ovat joko nuoria tai eivät tunne kansaamme, tai kovasydämisiä ihmisiä, joille oma henki on kopeekan arvoinen ja vieras vielä halvempi.”

80 vuotta Puškinin kuoleman jälkeen Venäjällä myrskysi lokakuun vallankumous. Tulevaisuutta on tosiaan hankala ennustaa. 

Puškinin sitaatin on suomentanut Sirpa Hietanen. Hietanen on suomentanut Sota vai rauha
-kokoelman kokonaisuudessaan ja saksankieliset esseet teoksessa Viha ja kauneus. Jälkimmäisen teoksen venäjänkieliset esseet on suomentanut Vappu Orlov.