Teksti & kuvitus: Lauri Mentula

Yhdysvaltain neljän vuoden välein toistuvan presidentinvaalin kompleksisuus herättää monesti ihmetystä, keskustelua ja kritiikkiä niin maallikoiden kuin asiantuntijoiden keskuudessa. Policy selvitti, miltä alkuvuodesta 2024 käyty Suomen presidentinvaali olisi näyttänyt, mikäli tasavallan presidentti valittaisiin myös Suomessa yhdysvaltalaisella vaalijärjestelmällä.

Yhdysvaltain marraskuisten presidentinvaalien lähestyessä niin kansainvälisten uutismedioiden kuin kansainvälisen politiikan liikkeistä kiinnostuneiden ulkomaankansalaisten katseet ovat kääntyneet tiukasti läntisen pallonpuoliskon supervallan suuntaan. Itse kilpailuasetelman rinnalle julkisessa keskustelussa nousee kuitenkin vääjäämättä myös yhdysvaltalainen vaalitapa, joka on nykymaailmassa täysin ainutlaatuinen.  

Yhdysvalloissa presidenttiä ei tunnetusti valita suoralla kansanvaalilla, kuten Suomessa on tehty vuodesta 1994 alkaen. Amerikkalainen valitsijamiesjärjestelmä pääpiirteissään lienee suomalaisillekin tuttu: osavaltioissa äänioikeutetut äänestävät vain näennäisesti haluamaansa presidenttiehdokasta, sillä tosiasiassa ääni menee joukolle valitsijamiehiä, jotka puolestaan sitoutuvat äänestämään osavaltiotasolla vaalit voittanutta presidenttiehdokasta. Jokainen osavaltio saa valittavakseen yhtä monta valitsijamiestä kuin sillä on vaalien hetkellä kongressiedustajia. Karkeasti puhuen väkiluvultaan suuremmilla osavaltioilla on siis enemmän valitsijamiehiä kuin pienemmillä. Myös pääkaupunki Washington DC osallistuu vaaliin omilla valitsijamiehillään, vaikkei olekaan hallinnollisesti osavaltio. 

Lähempi tarkastelu paljastaa heti yksityiskohtia, joita yhdysvaltalaisessa vaalijärjestelmässä on kritisoitu demokratian hengen vastaisina. Ensinnäkin valitsijamiesten määrän jakaminen kongressiedustajien määrän perusteella tekee vähäväkisemmissä osavaltioissa annetuista äänistä suhteellisesti arvokkaampia. Tämä johtuu siitä, että kongressin kahdesta kamarista ainoastaan alahuoneen paikat jaetaan ottaen huomioon osavaltioiden väkiluvut, siinä missä ylähuoneessa – siis senaatissa – jokaisella osavaltiolla on tasan kaksi paikkaa väestön koosta riippumatta. Tämän vuoksi esimerkiksi harvaan asutussa Wyomingissa yksi valitsijamies edustaa noin 192 000 ihmistä, kun taas Texasissa sama luku on noin 763 000. 

Väkilukunsa puolesta Suomi vertautuu Yhdysvaltojen osavaltioiden keskikastiin sijoittuen juuri ja juuri Minnesotan ja Etelä-Carolinan väliin.

Toinen laajalti kritisoitu piirre vaaleissa on kahta lukuun ottamatta kaikkien osavaltioiden käyttämä winner-take-all-enemmistövaalitapa, jossa osavaltiossa eniten ääniä saanut presidenttiehdokas saa taakseen kaikki valitsijamiehet huolimatta siitä, miten tiukka todellinen lopputulos on. (Ainoan poikkeuksen muodostavat Nebraska ja Maine, joissa molemmissa koko osavaltion vaalivoittaja saa taakseen kaksi valitsijamiestä ja loput jaetaan kongressivaalipiirien perusteella.) Vaalitapa on johtanut siihen, että käytännössä presidenttiehdokkaat kamppailevat kannattajista ainoastaan niin kutsutuissa ”vaa’ankieliosavaltioissa”. Sen sijaan selkeästi toiseen puolueeseen kallellaan olevissa osavaltioissa, kuten vaikkapa demokraattivoittoisessa Kaliforniassa, altavastaajalle annettujen äänien voidaan käytännössä katsoa menevän hukkaan.  

Ajatuskokeen asetelma on siis seuraava: mitä Suomen presidentinvaaleissa alkuvuodesta 2024 olisi käynyt, jos myös Suomessa olisi käytössä yhdysvaltalaismallinen enemmistövaalitapa? Yhdysvaltalaisen vaalijärjestelmän projisointi Suomen kaltaiseen valtioon on huomattavasti hankalampaa kuin lähtökohtaisesti saattaisi luulla. Ensimmäisen ongelman muodostaa jo pelkkä kokoero: Yhdysvallat on 336 miljoonalla asukkaallaan liki 60 kertaa Suomea suurempi. Pienehkönä yhtenäisvaltiona Suomi soveltuisi tällaisessa vertailussa luontevammin suuremman liittovaltion osavaltioksi kuin itse federaatioksi – väkilukunsa puolesta Suomi vertautuu Yhdysvaltojen osavaltioiden keskikastiin sijoittuen juuri ja juuri Minnesotan ja Etelä-Carolinan väliin. Vaalien yksityiskohtien määrittelyssä joudutaan siis tekemään yksinkertaistuksia ja subjektiivisia valintoja, jolloin analogia ei missään mielessä ole täydellinen.  

Ensiksi Suomi täytyisi jakaa ”osavaltiotasoisiin” yksiköihin, joille sitten tulisi jakaa yhdysvaltalaisella laskentamenetelmällä oikea määrä valitsijamiehiä. Yksinkertaisin asetelma näyttäisi tältä: jokainen Suomen eduskuntavaalien vaalipiiri muodostaisi yhden ”osavaltion”, jolloin osavaltioita olisi yhteensä 13. Tässä on syytä nostaa esiin tärkeä ero yhdysvaltalaisessa ja suomalaisessa vaalikulttuurissa: siinä missä (itsenäisen) Suomen historiassa vaalipiirit ovat muuttaneet muotoaan ja niitä on saatettu yhdistellä keskenään, Yhdysvaltain eri osavaltioiden väliset rajaviivat ovat huomattavasti jähmeämpiä. Osavaltioiden välillä voisi kyllä teoriassa tapahtua aluemuutoksia, mutta se vaatisi sekä molempien osavaltioiden lainsäädäntöelimien että liittovaltion kongressin hyväksynnän. 

Seuraavaksi tulisi päättää, kuinka monta valitsijamiestä kukin ”osavaltio” – siis suomalainen vaalipiiri – saisi. Kuten jo aiemmin kävi ilmi, Yhdysvaltain perustuslain nojalla jokaisella osavaltiolla olisi automaattisesti oikeus ainakin kolmeen valitsijamieheen (tasan kaksi senaatin kautta, vähintään yksi edustajainhuoneen kautta). Vertailuamme varten tarkat määrät tulee siis selvittää laskemalla, kuinka monta paikkaa kukin “osavaltio” saisi Suomen kuvitteelliseen edustajainhuoneeseen.  

Presidentinvaalin voittoon vaaditaan Yhdysvalloissa siis vähintään 270 valitsijamiesääntä. Näin monipäinen valitsijamieskollegio olisi kuitenkin Suomen kokoiselle valtiolle absurdin suuri.

Yhdysvalloissa kongressin edustajainhuoneen koko on vaihdellut maan historiassa. Siinä missä perustuslaissa (A. I, § 2) määrätään, että yksi edustajainhuoneen jäsen saisi edustaa korkeintaan 30 000 henkilöä, vaatimuksesta jouduttiin väestönkasvun vuoksi käytännössä luopumaan jo 1790-luvulla. Samainen luku on tämän päivän Yhdysvalloissa keskimäärin noin 760 000. 1910-luvulta eteenpäin edustajainhuoneessa on istunut 435 täysivaltaista edustajaa. Edustajainhuoneen paikkojen jakautuminen osavaltioiden kesken on laskettu vuodesta 1941 eteenpäin Huntingtonin–Hillin menetelmällä, jonka matemaattisiin yksityiskohtiin emme perehdy tässä sen tarkemmin. 

Kun lasketaan yhteen edustajainhuoneen 435, senaatin 100 sekä Washington DC:lle annetut kolme ylimääräistä valitsijaa, tulee amerikkalaisen valitsijamieskollegion kooksi yhteensä 538 valitsijamiestä. Presidentinvaalin voittoon vaaditaan Yhdysvalloissa siis vähintään 270 valitsijamiesääntä. Näin monipäinen valitsijamieskollegio olisi kuitenkin Suomen kokoiselle valtiolle absurdin suuri. Vertailun vuoksi Suomessa vuoden 1988 presidentinvaalissa valitsijamiehiä oli yhteensä 301. Jos toisaalta haluttaisiin taas havainnollistaa sitä, kuinka valtava ihmismäärä Yhdysvalloissa keskimäärin on yhden kansanedustajan takana – siis 760 000 yhtä kohden –, Suomen ”edustajainhuoneen” koko jäisi alle kymmenen. 

On myös hyvä huomioida, että Yhdysvalloissa pääkaupungin asukkaat ovat päässeet äänestämään presidentinvaaleissa vasta perustuslakiin vuonna 1961 tehdyn lisäyksen myötä, jossa Washington DC:lle myönnettiin yhtä monta valitsijamiestä kuin väkiluvultaan pienimmällä varsinaisella osavaltiolla on. Äänivaltaista kongressiedustusta washingtonilaisilla ei sen sijaan ole edelleenkään. Meidän asetelmassamme Helsingin vaalipiirin valitsijamiesluvun rajaaminen vastaavalla tavalla kuitenkin mutkistaisi vaalien kulkua hyvinkin merkittävästi: siinä missä Columbian liittopiiri – siis Washington – vajaalla 700 000 asukkaallaan vastaa väkiluvultaan pienimpien osavaltioiden kastia, Helsinki on puolestaan Suomen vaalipiireistä toiseksi väkirikkain heti Uudenmaan jälkeen. Tilannetta voisi verrata karkeasti siihen, jos esimerkiksi Kalifornian osavaltio (39 miljoonaa ihmistä eli noin 12 % maan väestöstä) äkkiä joutuisikin tyytymään vain kolmeen valitsijamieheen Yhdysvaltain 538-päisessä kollegiossa. Tässä vertailussa Helsingin vaalipiiriä kohdellaan siksi kuin se olisi täysivaltainen osavaltio.  

Joudumme valitsemaan Suomen hypoteettisen liittovaltion edustajainhuoneen koon melko omavaltaisesti. Olkoon edustajainhuoneen paikkoja siis 200 eli yhtä monta kuin Suomen todellisessa eduskunnassa. Kun tähän lisätään Suomen ”13 osavaltion” senaattorien määrä, on valitsijamiehiä tässä ajatuskokeessa siis yhteensä 226. Voittoon vaadittaisiin siis vähintään 114 valitsijamiestä.  

Monipuolueasetelma ei luultavasti olisi todennäköinen, jos Suomessa kaikki vaalit olisivat Yhdysvaltain tapaan enemmistövaaleja.

Huomataan myös, ettei tässä vertailussa ole otettu huomioon pysyvästi asutettuja territoriotasoisia hallintoyksiköitä, joita Yhdysvalloilla on yhteensä viisi: Amerikan Samoa, Guam, Pohjois-Mariaanit, Puerto Rico sekä Yhdysvaltain Neitsytsaaret. Territoriostatuksensa vuoksi näiden alueiden asukkailla ei ole äänivaltaista kongressiedustusta eivätkä he myöskään voi äänestää presidentinvaaleissa. Vuonna 2020 edellä mainittujen alueiden virallinen väkiluku yhteenlaskettuna oli noin 3,6 miljoonaa, mikä on enemmän kuin monilla varsinaisilla osavaltioilla. Autonomisena alueena esimerkiksi Ahvenanmaan maakunnan olisi voinut rinnastaa yhdysvaltalaiseen territorioon, mutta yksinkertaisuuden nimissä rinnastus on jätetty tekemättä.  

Seuraavaksi tulee laskea, kuinka monta valitsijamiestä kukin Suomen ”osavaltio” saisi. Kuten mainittua, edustajainhuoneen paikat jaetaan asukasluvun perusteella käyttäen Huntingtonin–Hillin laskukaavaa. Koska Yhdysvalloissa ei ole yleistä väestörekisterijärjestelmää, kongressin alahuoneen alueelliset voimasuhteet määritetään uudelleen joka kymmenes vuosi toteutettavan väestönlaskennan perusteella. Viimeisin tällainen väestönlaskenta toteutettiin koronavuonna 2020. Tästä syystä laskemme myös Suomen hypoteettisen edustajainhuoneen alueelliset voimasuhteet joulukuun 2020 väestötietojen perusteella. Kun tähän lasketaan mukaan senaattorien määrän perusteella annettavat valitsijamiehet, valitsijamiehet jakautuvat seuraavasti: 

Mikäli jokainen edellä mainittu ”osavaltio” olisi toimittanut vaalin winner-take-all-enemmistötapaa hyödyntäen, Suomen presidentinvaalin 2024 ensimmäinen kierros olisi näyttänyt tältä: kokoomuksen Alexander Stubb olisi saanut taakseen 109 valitsijamiestä, Pekka Haavisto 78, Olli Rehn 20 ja perussuomalaisten Jussi Halla-aho 19. Loput ehdokkaista eivät olisi saaneet kannatuksestaan huolimatta yhtäkään, mikä vastaa hyvin myös Amerikan poliittista todellisuutta: kolmannet puolueet menestyvät kansallisella tasolla kehnosti. Kun valitsijamiesäänien osuutta vielä verrataan ehdokkaiden todelliseen kannatukseen, huomaamme, että kärkiehdokkaat Stubb ja Haavisto olisivat saaneet huomattavaa etua enemmistövaalitavasta:

Tämä tarkoittaa, että ensimmäisen kierroksen äänimääriä noudattanut vaali olisi jäänyt tuloksettomaksi, sillä yksikään ehdokas ei olisi saanut voittoon vaadittavaa 114 valitsijaa taakseen. Yhdysvalloissa tällaisessa tilanteessa, jossa yksikään presidenttiehdokas ei saa taakseen valitsijamiesten enemmistöä, vaali siirtyy kongressiin. Tarkemmin sanoen edustajainhuone siis valitsee presidentin ja senaatti varapresidentin. Tässä vaiheessa mallin ennustusvoima jää ohueksi: Kokonaisen hypoteettisen kongressin rakentaminen vaatisi erillisten vaalipiirien piirtämistä “osavaltioiden” sisälle, jolloin mahdollisten eri äänestäjäkombinaatioiden suunnaton määrä pakottaisi meidät tekemään joukon subjektiivisia valintoja. Samalla avautuisi myös mahdollisuus vaalipiirien rajojen vilpilliseen järjestämiseen, jota yhdysvaltalaisessa politiikassa kutsutaan termillä gerrymandering. Ja vaikka onnistuisimmekin vaalipiirien asiallisessa laatimisessa, senkään jälkeen meillä ei olisi mitään mielekästä keinoa ennustaa näistä hypoteettisista vaalipiireistä valittujen kongressiedustajien äänestyskäyttäytymistä. 

On sen sijaan syytä nostaa esille, että monipuolueasetelma ei luultavasti olisi todennäköinen, jos Suomessa kaikki vaalit olisivat Yhdysvaltain tapaan enemmistövaaleja. Tämä Duverger’n lakina tunnettu kehitys olisi oletettavasti johtanut siihen, että hypoteettisen ”Suomen liittovaltion” presidentinvaalien asetelma ei muistuttaisikaan tosielämän ensimmäistä äänestyskierrosta, vaan pikemminkin toista, jossa ehdokkaita on jäljellä enää kaksi. 

Siinä missä Alexander Stubb voitti todellisuudessa käydyn suoran kansanvaalin toisen kierroksen vain 3,2 prosenttiyksikön kaulalla, enemmistövaalein käytynä asetelma olisi ollut hyvin toisenlainen: Stubb olisi saanut taakseen huikeat 156 valitsijamiestä, kun taas Pekka Haavisto vain 70. Tämä havainnollistaa hyvin sen, miten prosentuaalisesti pieni kannatusero voi venähtää hyvinkin dramaattiseksi enemmistövaalitapaan nojaavassa valitsijamiesjärjestelmässä. Suomen presidentinvaaleissa 2024 se ei olisi riittänyt kääntämään asetelmaa sellaiseksi, että suoran kansanvaalin hävinnyt ehdokas olisi vienyt voiton. Kuten kaikki luultavasti tietävät, tämä ei Yhdysvalloissa etenkään 2000-luvun aikana ole ollut tavatonta. 

Tämä monin tavoin epätäydellinen ja paikoin mielikuvituksellinen vertailu palauttaa meidät siihen poliittiseen todellisuuteen, joka jälleen käydään marraskuussa Yhdysvalloissa – tällä kertaa varsin konkreettisesti. Nähtäväksi jää, kenen eduksi vaalikarttojen ja -kaavioiden parametrit tänä vuonna lopulta kääntyvät.