Teksti: Akseli Mustonen & Essi Sen

Siinä vaiheessa itse opiskelu, Heywoodin Politicsin loputon plärääminen ja Anne Hollin luennot Coca Cola zero -pulloineen olivat vielä jossain kaukana hamassa tulevaisuudessa. Orientaatioviikko oli lopuillaan. Elokuinen perjantai-ilta oli kääntymässä yöksi Kuppalassa. Me kaksikymmentä polvifuksia hiivimme vähin äänin kohti Helsingin rautatieaseman laituria kahdeksan ja Z-junaa suuntanamme, mikäs muukaan kuin Lahti, se Suomen Chicago.

Mitä? Kaksikymmentä fuksia? Lähtee vapaaehtoisesti kaikista Suomen kaupungeista LAHTEEN? Minkä ihmeen takia?

Kaikessa lyhykäisyydessään rakkaiden tuutorien meille fukseille väsäämässä fuksipassissa orientaatioviikon jatkoille Lahteen baariin päätymisestä oli luvassa sen kokoinen pistepotti, että tätä mahdollisuutta ei yksinkertaisesti voinut jättää sivu suun. Henkilökohtaisesti voimme sanoa motivaattorina toimineen myös tuutorien yllättämisen. Eiväthän he nyt odottaneet, että sinne oikeasti kukaan lähtisi. Huhuja oli liikkeellä, mutta toivottavasti teimme tuutoreihin vaikutuksen sillä, kuinka iso porukka meitä lähti (hitsi mitä heittäytymistä!).

Aamun ensimmäinen Z-juna takaisin Helsinkiin täyttyi väsyneistä, mutta onnellisista fukseista.

Mitäs itse Lahes? Kuten eräs entinen pääministeri kerran sanoi, mekin tanssimme, lauloimme, juhlimme ja teimme täysin laillisia asioita. Porukkamme kaksi lahtelaista, Milla ja Hertta, pitivät meille aivan loistavan kulttuurikierroksen kotikaupungissaan. Päijät-Hämeen elämyksellinen maakuntakeskus suorastaan sykki kulttuuria sekä historian havinaa. Sään jumalat puolestaan sykkivät päällemme kesän rajuimman sadekuuron. Saimmekin kokea tähtihetkemme sadetta suojaan juostessamme, ja erästä iholla sateen tuntemista lyriikoillaan käsittelevää hittibiisiä laulaessamme. Lahden baarivalikoima tarjosi meille kuivumisen lisäksi pitkiä huurteisia, elävää livemusiikkia ja ennen kaikkea hillittömiä menomestoja. Polvifuksitkin avasivat äänensä, ja kuulimme omalta väeltämme oikein sydäntä lämmittäviä lauluesityksiä.

Aamun ensimmäinen Z-juna takaisin Helsinkiin täyttyi väsyneistä, mutta onnellisista fukseista. Paluumatka taittui aivan järkyttäville finglish-sanonnoille itkunauraen ja mennyttä iltaa muistellen. Emmekä toki palanneet ilman matkamuistoja. Kuten aiemmin mainitsimme, teimme vain laillisia asioita – mutta mainittakoon, että tällä kertaa dramaattisesti Helsingin rautatieasemalle menehtynyt presidentti Kyösti Kallio pääsi rautatieasemaa pidemmälle ja mitä arvokkaimpaan paikkaan, meidät kaikki yhdistävään Kuppalaan. 

Yhdistävistä voimista puheenollen, haluamme kiittää erityisesti tuutoreita meidän fuksien lämpimästä vastaanottamisesta – ilman teitä yliopiston ensimmäiset viikot olisivat tuskin olleet läheskään yhtä hulvattomat ja turvallisen tuntuiset. Uuden sukuPolven ryhmäyttäminen näyttää sujuneen todella upeasti. Jo orientaatioviikon alkuvaiheessa huomasi, kuinka jännitys uudesta elämäntilanteesta ja uusiin ihmisiin tutustumisesta hälveni, ja tilalle syntyi päivä päivältä vahvistuva yhteisöllinen Polvi-meininki. Tässä porukassa voi tuntea itsensä turvalliseksi – ihan sama minne menee, polvilaiset ottavat vastaan hymyilevin suin. Opiskelijaelämä tuntuisi huomattavasti raskaammalta ilman teitä. Miten onnellinen voikaan olla, kun saa olla polvilainen. 

Kuten ylpeästi lahtelainen ex-räppäri Jare Tiihonen sanoi kappaleessaan Jippikayjei, me tultiin voittamaan, ei annettu minkään seisoo tiellä; nyt meillä on 50 pisteen merkiksi fuksihaalarimerkit taskussa ja orientaatioviikon lämpimät muistot ikuisesti sieluissamme. Jäämme innolla odottamaan, millaisia tarinoita VOOsselta jää kerrottavaksi.