Teksti: Elias Koivisto • Kuva: Edwin Marcus / The New York Times (1928) / Wikimedia Commons

Yhdysvalloissa mediat nähdään puolueellisina ja viranomaistiedon luotettavuutta epäillään. Kun presidenttiehdokkaat kampanjoivat valheilla, voiko äänestäjältä vaatia valistunutta äänestyspäätöstä?

Tiistaina 10. syyskuuta Yhdysvaltain entinen presidentti Donald Trump ja nykyinen varapresidentti Kamala Harris kohtasivat ensimmäistä kertaa ABC:n isännöimässä vaaliväittelyssä. Arviolta 67 miljoonaa amerikkalaista seurasi, kun vastaehdokkaat kättelivät toisiaan kansakuntaa jakavan kuilun yli.

Kannatusmittaukset osoittavat, että kilpailuasetelma Trumpin ja Harrisin välillä on tasainen. Vaa’ankieliosavaltioissa erot ehdokkaiden välillä ovat pienet, ja asiantuntijoiden mukaan liikkuvat äänestäjät päättävät, kenestä tulee Yhdysvaltain 47. presidentti. Liikkuvien äänestäjien on kyettävä päättämään, kumpi ehdokkaista on pätevämpi maailman vaikutusvaltaisimpaan tehtävään. Heidän päätöksentekoaan hankaloittaa vain yksi asia: ehdokkaat eivät puhu totta.

Vaaliväittelystä jäi faktantarkastajien haaviin kymmeniä valheita ja harhaanjohtavia väittämiä. Totuuden puhuminen tuotti erityisen suuria haasteita Trumpille, joka CNN:n mukaan päästi illan aikana suustaan yli 30 virheellistä väittämää. Trump muun muassa väitti haitilaisten maahanmuuttajien syyllistyneen lemmikkien syömiseen Ohiossa Springfieldin kaupungissa, vaikka tämän sosiaalisessa mediassa syntyneen huhun tueksi ei ole näyttöä. Lisäksi Trump kuvasi demokraattien aborttikantaa harhaanjohtavasti ja väitti virheellisesti, että demokraattien riveissä suhtaudutaan sallivasti jopa synnytyksen jälkeiseen aborttiin.

Puhtain paperein ei väittelystä selvinnyt myöskään Harris. Hän esimerkiksi väitti, että Yhdysvaltain työttömyysaste oli Trumpin presidenttikauden jälkeen korkeimmillaan sitten 1930-luvun suuren laman. Tilastot kuitenkin osoittavat toisin. Lisäksi Harris esitti, että Trump presidentiksi noustessaan allekirjoittaisi kansallisen aborttikiellon, vaikka todellisuudessa tämä on vain Harrisin oma arvio. Trump ei ole kampanjansa aikana puhunut kansallisesta aborttikiellosta vaan pikemminkin korostanut osavaltioiden päätösvaltaa. Harris esitti harhaanjohtavia ja valikoituihin asiantuntijalausuntoihin perustuvia väitteitä myös Trumpin ulkomaisille yrityksille suunnittelemien tullimaksujen vaikutuksista tavallisten amerikkalaisten vuosikuluihin. 

Äänestäjää ohjataan pelon avulla äänestämään pikemminkin toista vastaan kuin toisen puolesta. Silloin voittaa se, joka uskottavimmin esittää totuudenpuhujaan.

Väittelyn jälkeen ehdokkaat siirtyivät valehtelemaan sosiaaliseen mediaan. Debattia seuranneen viikon aikana sekä Harris että Trump jatkoivat vaaliväittelyssä jo kuultujen väitteiden toistamista, vaikka eri medioiden faktantarkastajat olivat ne jo vääriksi tai harhaanjohtaviksi osoittaneet. Trump esimerkiksi toisti väitteensä lemmikkejä syövistä maahanmuuttajista ja jatkoi talouteen ja rikollisuuteen liittyvien harhaanjohtavien väittämien esittämistä. Harris puolestaan väitti edelleen Trumpin ajavan kansallista aborttikieltoa. Jo kuultujen valheiden lisäksi ehdokkaat sepittivät seuraajilleen joukon uusia. Trump esimerkiksi väitti Harrisin kannattavan kutsuntoja, ja Harris piirteli huolettomasti yhtäläisyysviivoja Trumpin vaaliohjelman ja konservatiivisen The Heritage Foundation -ajatushautomon hankkeen Project 2025 välille. 

Trump ja Harris syyllistyivät siis sekä väittelyssä että sen jälkeen sosiaalisessa mediassa toistuvasti valehteluun. Sen lisäksi että ehdokkaat esittivät itse epätosia väittämiä, he myös syyttivät toisiaan valehtelusta. Presidenttiehdokkaat pyrkivät nakertamaan toistensa uskottavuutta myös sättimällä toisiaan politiikan onttoudesta. Trump esimerkiksi väitti Harrisin kopioineen vaaliohjelmansa suoraan presidentti Bidenilta, ja Harris puolestaan ilakoi sillä, ettei Trump kyennyt vaaliväittelyssä tarjoamaan terveydenhuollon haasteisiin vastaukseksi edes suunnitelmaa vaan pelkästään sen konseptin. Vaikka ehdokkaat moittivat kilvan toisiaan politiikan pintapuolisuudesta, ei kumpikaan ehdokkaista todellisuudessa pureutunut viikon aikana politiikan sisältöihin pintaa syvemmälle, vaan kumpikin tyytyi ylimalkaisten vaalilupausten tekemiseen.

Väittelyn jälkeisinä päivinä kaikkien huulilla oli kysymys siitä, kuka selviytyi väittelystä voittajana. Suomessa media suitsutti erityisesti Harrisin väittelysuoritusta, mutta Yhdysvalloissa median arviot olivat vähemmän yksituumaisia. Ehdokkaista Trump rummutti väittelyä seuranneen viikon aikana lähes tauotta omaa väittelymenestystään ja julkaisi Truth Social -sivullaan kaikkiaan 26 väittelyvoittoon viittaavaa julkaisua. Sen sijaan Harris ei vastaavia julkaisuja tehnyt. Kun voittajaa kissojen ja koirien kanssa etsittiin, voittajan vastapari tuntui unohtuvan. Kenties äänestäjän kannalta olisikin ollut keskeisempää kysyä, kuka oli häviäjä? 

Trump ja Harris edustavat jakautuneen kansakunnan eri puolia. Toisiaan kilvan sättivät ehdokkaat tuntuvat olevan yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: jos vastaehdokas voittaa, on Yhdysvallat tuhon tiellä. Kun ehdokkaat eivät avaa politiikan sisältöjä vaan tyytyvät maalaamaan tulevaisuuden kauhukuvia valheiden värittämillä väittämillä, äänestäjää ohjataan pelon avulla äänestämään pikemminkin toista vastaan kuin toisen puolesta. Silloin voittaa se, joka uskottavimmin esittää totuudenpuhujaan. Se, jolta totuus viedään, häviää.

Yhteiskunnassa, jossa mediat nähdään puolueellisina, viranomaistieto kyseenalaistetaan ja jopa vaalien luotettavuus asetetaan epäilyksen alaiseksi, on tavan kansalaisen pääsy vahvistetun tiedon luo tehty vaikeaksi. Kun politiikan ympärillä väreilee valheen verho ja toistoilla tehdään väärästäkin oikeaa, tulee totuudesta toissijaista. Voiko tällaisissa olosuhteissa kantaansa harkitsevalta kansalaiselta vaatia valistunutta äänestyspäätöstä? Kenties äänestäjälle silloin riittää tietoisuus siitä, että ehdokkaalla on suunnitelma – tai edes sen konsepti. Jos informaation ristiaallokossa räpiköivä äänestäjä pelastautuu lopulta tarttumalla pajunköyteen, ketä siitä voi syyttää?