Teksti: Lotta Kärnä

Alkuvuodesta Ruotsissa puhutti ja ongelmaksi kasvoi lasten ja nuorten ryntääminen ikääntyvien naisten ihoille tarkoitettujen anti-age-tuotteiden apajille. Tapauksen lisäksi hitiksi kasvanut laihdutuslääke Ozempic ei voinut olla ajelehtimatta ajatuksiini katsellessani Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaaleilla tänä syksynä Suomen ensi-iltansa saanutta ja Cannesin elokuvajuhlilla parhaan käsikirjoituksen ja 13 minuutin aplodit nauttinutta Coralie Fargeatin kehokauhusatiiria, The Substancea.  

Elokuva saa alkunsa, kun television jumppaohjelmaa tähdittävä Elisabeth Sparkle (Demi Moore) on menettänyt kanavan pomon Harveyn (Dennis Quaid) silmissä naisen ainoan arvon, nuoruutensa. Potkujen sysäämässä tunnekuohussa ajettu kolari johtaa tilaisuuteen päästä käsiksi nuoruuden eliksiiriin, “The Substance” -nimiseen anti-age-tuotteiden ylimpään ilmentymään. Elisabethin sisuksista kuoriutuu nuorempi versio, Sue (Margaret Qualley), joka hakee ja saa Elisabethin vanhan roolin jumppaohjelman tähtenä. Alkaa armoton kaksoiselämä, jonka kanssa tasapainottelu osoittautuu hankalaksi. 

Elisabethin ja Suen tulee vaihtaa kehojaan viikon välein eikä annosta saa ylittää, sillä se mitä käytät nyt, on pois toisaalta. Suen doriangraymaiseksi yltyvä sääntöjen laiminlyönti on osoitus siitä, että nuorena ja nättinä on hauskempaa – ainakin limaisten setämiesten sanelemassa maailmassa.  

Mikään uudelleen ja uudelleen hyvän mielen ja olon antava comfort-elokuva tämä ei ole, mutta sitä se tuskin haluaakaan olla.

The Substance on elokuva, josta hienovaraisuus ja eleganssi ovat kaukana, enkä voi sanoa varsinaisesti nauttineeni melkein kahden ja puolen tunnin rupeamasta. Mikään uudelleen ja uudelleen hyvän mielen ja olon antava comfort-elokuva tämä ei ole, mutta sitä se tuskin haluaakaan olla.

TikTokin algoritmin rakentuessa jo alakouluikäisille tytöille niin, että se syöttää näille suositusvideoita ryppyjenestovoiteista, osoittaa sen, ettemme elä kaukana The Substancen maailmasta.

Varsinaisesti pelottava teos ei ole, mutta groteskin ja graafisen kehokauhusatiirin kanssa suosittelen jättämään leffaherkut ostamatta. Harveyn rapujensyöntikohtaus osoittautuu kuitenkin kaikessa hahmosta henkivässä limaisuudessa jopa elokuvan ällöttävimmäksi anniksi. Loppua kohden tempo kiihtyy lihakimpaleiden kyllästämäksi vyörytykseksi, joka saa katsojansa itkemään ja nauramaan sekä haukkomaan epäuskoisesti henkeään. 

Epämiellyttävyyden ja irvokkuuden alla on loppujen lopuksi infernaaliset mittasuhteet saava itseinho, joka toki saa tuulta alleen yhteiskunnan naisille asettamista mahdottomista ihanteista. Kuinka pitkälle yksilö on valmis menemään saavuttaakseen saavuttamattoman? Elisabeth ja Sue näyttävät, että hamaan tappiin asti, jopa itsensä ja kehonsa kustannuksella.  

Vaikka elokuva on palkittu (suhteellisen simppelistä eikä varsinaisesti ensimmäistä kertaa keksitystä) käsikirjoituksestaan, ovat sen suurimmat avut toisaalla. Coralie Fergeat ei ole toteuttanut feminististä tuotostaan saarnaten ja mieskatsojat karkottaen, vaan oivaltavin satiirisin keinoin. Vaikka 13 minuutin aplodit Cannesissa saattavat tuntua liioittelulta, vähintäänkin Demi Mooren huikean roolisuorituksen ansiosta myös lajityyppiä vieroksuvien kannattaa suunnata elokuvateattereihin – kunhan ei ole heikkovatsainen. 

The Substance, ohjaus Coralie Fargeat, kesto 2 h 20 min.