Teksti & kuvat: Julius Numminen

Ylen puoli yhdeksän uutisten sääosiossa näytetään joka ilta katsojan ottama sääkuva. Voiko amatööri saada otoksensa suoraan lähetykseen? Policyn säätoimitus avusti Yleä viiden päivän ajan.

Seuraavaksi tulevien päivien säästä. Kamera kääntyy uutistenlukijasta meteorologiin. Ennen kuin seinälle heijastetaan sääkartta, on siinä parhaimmillaan kymmenisen sekunnin ajan lukijan ottama kuva, joka usein ilmentää kuluneen päivän säätä.

Kuinka vaikeaa on saada ottamansa kuva iltauutisten suoraan lähetykseen, keskimäärin noin miljoonan katsojan silmille? Ylen verkkosivujen mukaan katsojan lähettämien kuvien ”ei tarvitse olla ns. ammattitasoa, vaan kaikenlaiset mielenkiintoiset havainnot säästä ja luonnosta ovat tervetulleita”. Sivuston mukaan myös matkapuhelimella otetut kuvat voivat kelvata, mikäli ne ovat hyvälaatuisia. Kuvista ei makseta palkkiota.

En omista kameraa enkä visuaalista silmää, mutta suuria luuloja niidenkin edestä. Päätän avustaa Yleä viiden päivän ajan sää- ja luontohavainnoillani.

Maanantai

Kapeilla pitkospuilla täytyy tehdä säännöllisesti tilaa vastaantuleville, sillä Lammassaaressa on liikkeellä runsaasti reippailijoita. Monen kaulassa roikkuu kamera tai kiikarit; luonnonsuojelualue on suosittu paikka lintubongarien keskuudessa. Järjestelmäkameroiden jopa monikymmensenttiset objektiivit saavat minut kovin tietoiseksi kännykkäkamerani puutteista.

Ilma on leuto ja kevätaurinko lämmin. Paras otokseni kuvaa päivän säätä arkisesti mutta mielestäni tarkasti. Lisäksi se vangitsee taivaalla liihottavan linnun, kenties jopa jonkin harvinaisuuden. Kuvassa se tosin on vain pieni musta täplä. Sähköpostitan säähavaintoni Ylelle.

Suoraan lähetykseen se ei kuitenkaan päädy. Tampereella on ukkostanut, ja joku on saanut ikuistettua otokseensa salamaniskun. Tunnustan tappioni, kuva on upea. Viikosta uhkaa tulla pitkä.

Tiistai

Kyykistelen lumisulan synnyttämän pienen lammikon edustalla. Hetki sitten ajoin takaa mustarastasta, nyt kuvaan oulunkyläläistä metsikköä lammikon heijastuksen kautta, molempia yhtä huonoin tuloksin. Päivän kiinnostavin luontohavainto on ollut susi, joka vaanii koululaisia viereisestä puusta roikkuvassa laminoidussa suunnistusrastissa. Pyyhin kylmän sateen kostuttamaa puhelimen näyttöä jatkuvasti housunlahkeisiini. Ruudulle ponnahtava ilmoitus kertoo, etten ole ainoa, jolla on akku lopussa.

Sitten taivaalta kuuluu käheää rääkymistä, joka peittää alleen pikkulintujen viserrykset. Suoraan pääni yläpuolella lentää isohko lintu, joka saattaisi kääntää Lammassaarenkin lintubongareiden päät. Onnistun saamaan siitä kuvan, ja kotona suorittamani lintutunnistuksen erittäin lyhyen oppimäärän jälkeen arvioin, että se saattaa olla jonkin sortin pieni haukka. Lähetän kuvan Ylelle ja ehdotan lintua itsevarmana muuttohaukaksi. Lisägooglettelun jälkeen tajuan nolanneeni itseni, sillä kannaltaan vaarantunut muuttohaukka ei pesi Pohjois-Helsingissä vaan lähinnä Pohjois-Suomessa.

Kenties kyseisen misinformaation takia luontohavaintoni ei taaskaan päädy telkkariin. Vähän harmittaa se, että päivän kuva on otettu ikkunaan ropisseista sadepisaroista eli ulos sateeseen ei olisi edes tarvinnut vaivautua.

Keskiviikko

Ymmärrän tarvitsevani ammattiapua. Ystäväni Tomi Edwards, ammattivalokuvaaja, toteaa yleisellä tasolla, että hyvä valokuva on hyvin valotettu ja rajattu. Sen lisäksi kuva tarjoaa katsojalle jonkinlaisen tunnetason kokemuksen.

”Eli se ei mene suoraan asiaan, vaan jättää riittävästi tilaa katsojan omille tulkinnoille ja johtopäätöksille”, Edwards luonnehtii englanniksi.

Jotta kokemuksen voi esittää, tulee se ensin itse löytää. Edwards havainnollistaa asiaa Instagramissa seuraamallaan valokuvaavalla sukeltajalla: koska valokuvaajalla on runsaasti kokemusta vedenalaisesta maailmasta, näkee hänen valokuvistaan todella tuon maailman sukeltajan silmin. Pääsee mukaan kokemukseen.    

Maa on muuttunut yön aikana valkoiseksi. Lumisade on jo lakannut, kun äkkään lumiaura-auton moottorin jyrinän kaikuvan pihallamme. Hyvä kohde sääkuvaa varten, ajattelen, mutta auto on jo huristelemassa tiehensä, kun pääsen pihalle. Lähden perään, mutta se karistaa minut kannoiltaan jo ensimmäisissä liikennevaloissa.

Koska nöyryyttävästä kokemuksesta ei (onneksi) jää kuvakokemusta jaettavaksi, lähetän Ylelle kuvan, jonka otin hankeen painautuneista koiran ja jäniksen jäljistä. Vaatimattomasta päästä oleva otos ei kuitenkaan pärjää kuvakilvassa Närpiön rannikolla otetulle kauniille maisemakuvalle.

Torstai

Saatoin aliarvioida ajan, jonka luontokuvaamisen opettelu vaatii. Suomen luontokuvaajien hallituksen puheenjohtaja Pirjo Lindforsille luontokuvaus on nimittäin koko elämän kestävä oppimisprosessi. Maisemakuvaukseen erikoistunut Lindfors lupautuu jakamaan muutamia tärkeitä vinkkejä.

Ensinnäkin hyvässä maisemakuvassa horisontti on suorassa, hän sanoo. Lisäksi maisemakuvassa on hyvä olla useita kerroksia: etuala, keskiala ja taka-ala, joita voivat edustaa esimerkiksi kallio, meri ja horisontti. Lindforsin mukaan kuvassa olisi myös hyvä olla elementtejä, jotka ohjaavat katsojan katsetta sisälle kuvaan. Sellaisina voivat toimia esimerkiksi kivimuodostelmat tai saaret.

Lisäksi Lindfors kertoo lohdutuksekseni, että myös puhelimen kameralla voi saada hyvän luontokuvan. Tosin silloinkin kuvaa kannattaa editoida niin, että kuvan valoisuus, kontrastit ja värit saadaan kohdalleen.

Lindfors vinkkaa, että tähän aikaan vuodesta hyvän kuvan voisi saada merenrannoilla sulavista jäämuodostelmista. Suuntaan siis Kaisaniemenlahdelle, jossa jääpeite on sulanut puoliksi pois ja vedenpinta heijastaa keltaisena ilta-auringon viimeisiä säteitä. Otan kuvan niin, että sen etualalle jää pieni jäälautta, joka toivon mukaan ohjaa katseet kuvan sisään. Muokattuani kuvaa Lindforsin neuvon mukaisesti lähetän sen Ylelle, vaikka kuvaspämmini on tässä vaiheessa mitä luultavimmin joko tulkittu palvelunestohyökkäykseksi tai ohjattu suoraan roskapostiin.

Kuva on mielestäni viikon parhaimpani, ja alan uskoa mahdollisuuksiini. Säätietojen introssa ruutuun pärähtääkin tutun näköinen kuva jäälautasta vedessä. Selviää kuitenkin nopeasti, että kunnia siitä kuuluu Reijolle Ylöjärveltä. Onnea vaan, Reijo.

Perjantai

Lähes vaakasuoraan satava lumi piiskaa kasvojani, kun etsin viimeisen kuvauspäivän kohdetta Helsingin keskustassa. Varjostan hetken liilan sateenvarjon kanssa lumimyräkässä eteenpäin tarpovaa rouvaa, mutta en uskalla mennä niin lähelle, että kuvasta tulisi hyvä. Vaihdan kohteeksi viereisellä tiellä touhuavan lumiauran, jonka hukkaan ennen kuvausetäisyyksille pääsyä. Tuskallisen pitkän jahkailun jälkeen kohteeksi valikoituu lumipyryn yllättämä Kolmen sepän patsas. Lähetän kuvan Ylen säätoimitukseen, jonka osoitetta puhelimeni osaa jo automaattisesti ehdottaa jakamisnappia klikatessani.   

Tarina saisi onnellisen päätöksen, jos väittäisin, ettei illalla televisiossa pyörinyt ammattilaisten videokuvaa päivän lumimyräkästä vaan hutaisten räpsäisemäni kuva patsaasta. Onhan Ylen päätoimittaja Jouko Jokinenkin hiljattain todennut, että journalismissa sepitekin voi toimia. Näin paksua pajunköyttä ei kuitenkaan saisi syötettyä Policyn terävälle editointiportaalle. Ehkä pitäisi tarjota juttu Aamulehdelle.