Teksti: Pyry Lindström • Kuva: Johannes Jansson / Wikimedia Commons

Törmäsin taannoin taloustieteen kurssillani mielenkiintoiseen teoriaan, mikäli se taloustieteen kurssilla on ylipäänsä mahdollista. Käsitellessämme peliteoriaa ja yhteismaan ongelmaa, tuota jokaisen sosialistin arkkivihollista, nosti Roope Uusitalo esiin mielenkiintoisen huomion, joka on tuntunut pakoilevan julkista keskustelua onnistuneesti jo yli kolmekymmentä vuotta: yhteismaan ongelma on jo ratkaistu, ja ratkaisusta on myönnetty jopa taloustieteen Nobel-palkinto.

Yhteismaan ongelma on tilanne, jossa vapaasti kaikkien saatavilla olevan resurssin yhteiskäyttö johtaa siihen, että yksilöt alkavat tavoittelemaan omaa etuaan muiden kustannuksella. Esimerkki ongelmasta voisi olla tilanne, jossa samalla merialueella kalastavat kalastajat tajuavat voivansa maksimoida oman tuottonsa kalastamalla alueen tyhjäksi kalasta, koska tuoton he saavat omasta saalistaan, kun taas ylikalastuksen tuomat kustannukset (kalakannan kuihtuminen yms.) jakautuvat tasaisesti kaikkien alueella kalastavien kesken. 

Kirjassaan Governing the commons Elinor Ostrom tarkastelee peliteoriamallien ja käytännön kokeiden kautta, mitä tapahtuu oletetulle yhteismaan ongelmalle, jos pelaajille annetaan mahdollisuus maksaa omista resursseistaan rangaistakseen yhteismaan hyväksikäyttäjiä. Yksinkertaistettuna Ostrom toteaa, että mitä useammin koetta toistetaan, sitä harvemmaksi sääntöjen rikkominen jää ja sitä suuremmaksi ja ennen kaikkea tasaisemmin jaetuksi pelaajien yhteinen hyöty kasvaa. Viimeistään Ostromin tutkimusten julkaisemisen jälkeen olisi ollut korkea aika haudata hobbesilaiset käsitykset miekkojen, yksityisomistuksen ja valtion pakkovallan vääjäämättömyydestä, mutta ne sinnittelevät yhteisessä alitajunnassamme yhä sitkeästi kuin Hobbesin ajatukset ahneesta ihmisestä ja perisynnistä.

Ongelmaton malli ei kuitenkaan ole, sillä se edellyttää niitä, joilla on halukkuutta maksaa omasta potistaan, jotta joku muu ei saisi ylimääräistä, epäoikeudenmukaista hyötyä. Otettakoon huomioon myös, että Ostromin teoriaa on toistaiseksi sovellettu lähinnä vapaiden resurssien hyödyntämiseen eikä työvoima (onneksi) kovin monessa maassa (poislukien noin puolet maapallon väestöstä) ole (täysin) verrattavissa esimerkiksi valtamerien kalakantoihin, joista pääoma voi noukkia tarpeen mukaansa kilpaa työntekijöitä ja maksaa vain näiden hengissä pitämisestä. Ostromin kuvailemaa toimintaa voisi kutsua vaikka kateudeksi tai menestymisen vihaamiseksi. Onhan tässä yhteiskunnassa niitä, jotka ovat tarpeeksi rohkeita hyödyntääkseen ahkerasti järjestelmää, sekä niitä, jotka ovat liian laiskoja eivätkä viitsi ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhtyä menestyjiksi. Koko länsimainen arvomaailma perustuu näihin voittajiin ja häviäjiin.

Työmarkkinoita on tapana mallintaa monin tavoin. Taloustieteilijät puhuvat täydellisen kilpailun mallista, ammattiliittomallista ja esimerkiksi tehokkuuspalkkamallista, saastaiset kommunistit riistosta ja pääoman vallasta. Olen ottanut tavakseni kimuranttien episteemisten kysymysten kohdalla poiketa kysymään tekoälyn mielipiteitä siihen, miten asiat oikeastaan ovat. En odota sen antavan oikeita vastauksia, sen sijaan toivon sen kaivavan kovalla työllä suuresta massasta geneerisimmän ja yleisiä mielipiteitä eniten myötäilevän vastauksen. Kysyttäessä ”mitä työmarkkinat ovat” ChatGPT 4 tarjoaa kuuden kohdan listaa, johon kuuluvat muun muassa työn kysynnän ja tarjonnan kohtaaminen, liittojen rooli parempien työolosuhteiden neuvottelemisessa ja taitotason vaikutus palkan muodostumiseen. Kaikki olennaisia työmarkkinoiden osasia, joista yksikään ei kerro työmarkkinoiden roolista yhteiskunnassa. Haluaisinkin tarjota vaihtoehtoisen tavan ajatella työmarkkinoita, ja käytän jälleen väsymätöntä apuriani tasapainoisen journalismin nimissä. Julkishyödykkeen ominaisuuksiksi ChatGPT antaa seuraavat kohdat:

· Julkishyödykkeen käytön rajoittaminen tietyiltä toimijoilta on joko hyvin hankalaa tai mahdotonta (vrt. esim. puhdas ilma)

· Toisten käyttö ei vähennä olennaisesti toisten käyttömahdollisuuksia

· Vapaamatkustajan ongelma (em. syistä Ostrom osoittanut epäolennaiseksi)

· Edellyttää usein valtion roolia tarjonnan mahdollistamisessa (em. syistä Ostrom osoittanut, ettei valtio edellytys julkishyvälle)

· Positiiviset ulkoisvaikutukset niillekin, jotka eivät osallistu tuottamiseen tai kuluttamiseen

· Jakamattomuus, julkishyvää ei voi jakaa osiin ja hinnoitella

Tästä listasta saattaa huomata, miten Elinor Ostrom ja tunkkaiset taloustieteen teoriat liittyvät lakkoihin. Yhteiskunnalla, ei pelkästään valtiolla, on velvollisuus ja mahdollisuus tuottaa ja hallinnoida julkishyödykkeitä. Suomalaisessa yhteiskunnassa tässä on menestytty historiallisesti poikkeuksellisen hyvin, puhtaasta luonnosta julkisiin palveluihin ja oikeudenmukaista hämärästi muistuttaviin työmarkkinoihin. Työmarkkinoistahan tässä puhutaan, kuten julkisessa keskustelussa on kuluneen vuoden aikana ahkerasti tehty. On puhuttu lakkojen oikeudenmukaisuudesta, sen puutteesta, kostolakoista ja AY-jäärien vallanhimosta. Vallitsevana teemana on ollut lakkojen haitallisuus Suomen kansantaloudelle. Ennen kaikkea on kuitenkin puhuttu yhteisestä hyvästä, jonka eteen on tehtävä uhrauksia puolin ja toisin.

Yhteinen hyvä on kenties yleisin julkisessa keskustelussa vilisevistä tyhjistä merkitsijöistä, sananparsista, joiden ympärille milloin kukin punoo omat vääjäämättömyyden ja oikeudenmukaisuuden diskurssinsa. Yhteinen hyvä ei kuitenkaan tässä tai missään muussakaan kontekstissa tarkoita juuri mitään. Puhutaanpa siis tarkemmin. Korvaan yhteisen hyvän julkishyödykkeellä ja julkishyödykkeen edelleen toimivilla ja oikeudenmukaisilla työmarkkinoilla. Näitä kuvailisin työmarkkinoina, joissa kukaan työtä tekevä tai siihen kykenemätön ei joudu köyhyysrajan alapuolelle, ei joudu työskentelemään esimerkiksi 50-tuntisia työviikkoja kahdessa työpaikassa eikä joudu uhraamaan terveyttään tarjotakseen lapsilleen ruokaa. Oikeudenmukaisilla työmarkkinoilla johtajien, omistajien ja työntekijöiden väliset palkkatasot eivät kasva eksponentiaalisesti vuosikymmenten saatossa eikä verotusta muuteta esimerkiksi laman turvin siten, että omistaminen on huomattavasti työntekoa kannattavampaa. Näillä työmarkkinoilla ei leikkaustarpeiden tullessa kategorisesti leikata vuosikymmenestä toiseen niiltä, joilla menee kaikista huonoiten, ja anneta edelleen niille, joilla menee hyvin. Ja näillä työmarkkinoilla ei yhdenkään osapuolen älykkyyttä loukata sanomalla, että tämä kaikki on yhteiseksi hyväksi.

Olemme vihdoin törmänneet ydinongelmaan. Meillä on julkishyödyke, siitä nauttijat, sen tuottamiseen osallistujat ja vapaamatkustajat. Oikeudenmukaiset työmarkkinat takaavat paitsi yhteiskuntarauhan myös osaavan ja motivoituneen työvoiman, mahdollisuudet yrittää sekä hyvän elämän kaikille osallistujille. Näistä eduista nauttivat kaikki tehdastyöläisestä Koneen omistajiin. Vapaamatkustamisestakin on julkisuudessa puhuttu. On puhuttu työnvälttelijöistä, sossupummeista ja elämäntapatyöttömistä. On vaikeaa kiistää, etteikö olisi olemassa jokin pieni osa niitä, jotka joutuvat elämään köyhyysrajan tuntumassa tai sen alapuolella ilman työpaikkaa tai huonopalkkaisissa töissä, jotka eivät edes halua töihin. Heistä osa voi olla jopa työkuntoisia. Onko tässä kuitenkaan järjestelmämme vapaamatkustaja? Löytyisikö olennaisempi ongelma kenties niistä, jotka ovat vuosikymmeniä vaurastuneet toimivien työmarkkinoiden saattelemana ja ovat kenties tästä voimaantuneena päättäneet lakata osallistumasta julkishyödykkeen tuottamiseen? Ovatko päätökset pääomaveron eriyttämisestä 90-luvulla, liittojen alas ajamisen jatkumo, aktiivimallit ja yritysten vero”suunnittelut” kenties suurempi vapaamatkustajaongelma kuin se marginaalisen pieni osa yhteiskuntaa, joka tästä kurituksesta huolimatta ei maagisesti ilmesty töihin. Ovatko lainopillisesti kyseenalaiset työsulut kenties suurempi ongelma kuin täysin lailliset lakot?

Minä henkilökohtaisesti kiitän jokaista lakkoilijaa siitä, että vapaamatkustajia ollaan valmiita rankaisemaan maksamalla omasta siivusta osa, jotta vapaamatkustajat eivät pääsisi karkaamaan vielä isomman siivun kanssa. Kuten Elinor Ostromin kokeista voimme todeta, mitä useammin vapaamatkustajia rankaistaan ja mitä paremmin rangaistukset kohdennetaan, sitä pienemmäksi vapaamatkustajaongelma käy. Toki, kakkumme pienenee väliaikaisesti osan siitä kuluessa vapaamatkustajien naamaan heittämiseen. Mutta jos tehokkain malli yhteismaan hoitamiseen on rangaistusten jakaminen, voiko kakun pienenemisestä todella syyttää rankaisijaa vai vapaamatkustusta yrittävää?