Teksti: Aleksi Murtojärvi, Ilona Rantala & Tuomas Kauppinen • Kuvitus: Aleksi Murtojärvi & Heikki Siltala / Wikimedia Commons

Kirkon avioliittokäsitys ja siihen liittyvä päätöksenteko nousi (jälleen) otsikoihin. Suomessa on säädetty tasa-arvoinen avioliittolaki vuonna 2017. Miksi evankelis-luterilainen kirkko päättää itse avioliittokäsityksestään eikä seuraa Suomen lakeja?

Kysymyksen alkupuoliskoon on helppo vastata: evankelis-luterilainen kirkko on Suomessa itsenäinen uskonnollinen yhteisö, jolla on oikeus päättää omista oppi- ja käytäntökysymyksistään itsenäisesti. Tämä perustuu uskonnonvapauteen ja uskonnollisen yhteisön autonomiaan, jotka ovat keskeisiä periaatteita demokraattisessa yhteiskunnassa. Käytännössä kirkon suhteesta valtion päätöksentekoon lausutaan kirkkolaissa – jota muuten ei voi muuttaa eduskunnassa ilman kirkon korkeimman päätöksentekoelimen, kirkolliskokouksen, aloitetta.

Vaikka Suomen lait ja asetukset koskevat kaikkia kansalaisia, kirkot ja uskonnolliset yhteisöt voivat silti säädellä omia sisäisiä asioitaan omien oppiensa ja perinteidensä mukaisesti, kunhan ne eivät riko maan lakeja. Tämä koskee myös avioliittokäsitystä. Siksi evankelis-luterilainen kirkko voi päättää itse omasta linjastaan suhteessa avioliittoon, vaikka valtion lainsäädäntö on muuttunut – tai muuttuisi.

Kysymyksen jälkimmäinen osa avaakin sitten sen varsinaisen matopurkin, jota myöskin kirkolliseksi avioliittokeskusteluksi kutsutaan.

Kirkon päätöksenteossa kuohuu

Kirkon ylin päätöksentekoelin kirkolliskokous on saamassa käsiteltäväkseen piispainkokouksen eli ylimpien viranhaltijoiden valmisteleman esityksen uudesta kirkkojärjestyksestä. Esitys pääsi otsikoihin, sillä se sisältää ehdotuksen siitä, että kirkossa olisi jatkossa kaksi rinnakkaista avioliittokäsitystä: konservatiivisempi käsitys, jossa avioliittoon voidaan vihkiä vain mies ja nainen, sekä liberaalimpi käsitys, jossa avioliittoon voidaan vihkiä kaksi henkilöä.

Sekä konservatiivi- että liberaalisiipi ovat omilla tavoillaan tyytymättömiä esitykseen.

Esityksen tavoitteena on “turvata kirkon ykseys” eli myöntää ääneen se, että kirkossa on kaksi eriävää teologista näkemystä avioliitosta, mutta muodollistaa ja legitimoida kummankin näkemyksen olemassaolo. Eli toisin sanoen: esityksellä halutaan estää kirkon hajoaminen yksittäisen opillisen kysymyksen takia.

Samankaltaisella tavalla on aikoinaan toimittu myös naisten pappeuden kanssa: kun pappisvirka avattiin naisille vuonna 1986, hyväksyttiin samalla kirkolliskokouksessa ponsi, jonka mukaan naisten pappeutta vastustavilla on edelleen mahdollisuus tulla vihityksi pappisvirkaan ja toimia kirkon tehtävissä.

Tällä kertaa varsinainen kuohunta johtuu kuitenkin ennen kaikkea siitä, että sekä konservatiivi- että liberaalisiipi ovat omilla tavoillaan tyytymättömiä esitykseen. Konservatiivit pitävät esitystä pahimmillaan vääräoppisena ja kirkon hajottavana. Liberaalit taas ajattelevat, että esitys tuo kirkkojärjestykseen uudella tavalla syrjivän avioliittokäsityksen, sillä nykyisessä kirkkojärjestyksessä ei sanallakaan mainita avioliittoon vihittävien sukupuolta.

Espoon piispa Kaisamari Hintikka totesi A-studiossa piispainkokouksen esityksestä seuraavasti: 

“Halusimme tarjota ratkaisun kirkolliskokoukselle, joka takaa jokaiselle mahdollisuuden tulla vihityksi kirkossa katsomatta omaan tai puolison sukupuoleen, mutta samalla huomioiden ne, joiden mielestä avioliitto on vain miehen ja naisen välinen.” 

Aiemmin samaa sukupuolta vihkineitä pappeja on saattanut kohdata tuomiokapitulin osoittamat sanktiot kirkkojärjestyksen rikkomisesta. Piispat ovat jo pari vuotta sitten toivoneet, että ”seuraamuksen määräämisessä harkittaisiin pidättyvyyttä”. Nykyään sanktioita ei tule ja samaa sukupuolta olevien vihkiminen on arkipäivää ympäri Suomea, vaikka kirkkolaki onkin muotoilunsa puolesta vielä entisellään. Hintikka nostaa esiin ajatuksen siitä, että tarkoitus on siirtää vihkimiskysymykseen liittyvät moraalikysymykset organisaation harteille: 

“Tavoitteena on koko kirkon ratkaisu eikä yksittäisen papin ratkaisu.”

Mikä mättää, eikö Raamatussa ole tämmöiset asiat saneltu selvästi?

Kirkon linjaukset niin sanotusti opillisissa kysymyksissä – eli muun muassa arvoihin, ihmiskäsitykseen tai moraaliin liittyvissä kysymyksissä – nojaavat lähtökohtaisesti Raamattuun ja sen tutkimukseen. Evankelis-luterilaisessa kirkossa toteutetaan demokratiaa, ja siksi esimerkiksi oppia koskevat päätökset tehdään välillisillä vaaleilla valitussa kirkolliskokouksessa. Kirkko ei ole monoliitti, ja sen päättäviin elimiin löytyy huomattavan erilaisista lähtökohdista kirkolle oleellisia kysymyksiä lähestyviä ihmisiä. Kirkolliskokouksen valtasuhteiden realistisuus suhteessa kirkon jäseniin on kuitenkin auttamatta vääristynyt – välillinen vaali antaa painoarvoa seurakuntavaaleille, joissa tutkitusti kirkon konservatiivinen aktivistijoukko ryntää uurnille liberaaleja tapakristittyjä ahkerammin. 

Mikä on “perinteinen kirkollinen avioliittokäsitys”?

Kirkollinen avioliittokäsitys on sekoitus perinteitä, patriarkaatin vaikutusta sekä Raamatun sanomaa. Nykyaikainen, länsimaisessa kontekstissa parisuhteen rakkauden juridiseksi ilmenemismuodoksi käsitettävä avioliitto ei ole yksi yhteen sama kuin se avioliitto, johon tuhansia vuosia vanhoissa teksteissä viitataan.

Raamattu sisältää jopa yllättävänkin muodollisia ohjeita avioliiton kaltaiseen toimintatapaan liittyen, mukaan lukien ohjeita avioeroon erokirjan kirjoittamalla. Vanha testamentti on täynnä erilaisia ohjeita ja sääntöjä, mutta niitä on kuitenkin tarkoituksenmukaista tarkastella aikansa kontekstin kautta. Tämä artikkeli ei sukella sen syvemmälle eksegetiikkaan tai teologiaan, mutta oleellinen voitaneen tiivistää näin: Raamattu ei kerro, miten Suomen valtion lainsäädännön ja evankelis-luterilaisen kirkon tulisi järjestää keskinäinen suhteensa, eikä se kerro eksplisiittisesti, kuka saa olla naimisissa kenenkin kanssa.

Kristittyjen välisissä keskusteluissa erityisesti konservatiivinen näkökanta on usein, että Raamattu tuomitsee homoseksuaalisuuden. Jätetään tämä näkökulma nyt vähemmälle huomiolle, sillä homoseksuaalisuutta käsitteleviksi ymmärretyt raamatunkohdat eivät ole yksiselitteisiä sen suhteen, mihin niillä sekä historiallisen että kielitieteellisen kontekstin valossa tarkalleen viitataan. 

Yksiselitteistä Raamatussa on se, että Jeesus opetti evankeliumien mukaan kaikista tärkeimpänä käskynä rakkauden kaksoiskäskyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”. Lähimmäisenrakkaus kokonaisvaltaisena käsitteenä on siis Raamatun kirjoitusten näkökulmasta tärkeintä. Avainasemaan nouseekin kysymys siitä, mikä on lähimmäisenrakkautta avioliittokysymyksessä.

Konservatiiviset ja liberaalit näkökannat

Kirkon piirissä on pääosin kahta mielipidettä: samansukupuolisten parien vihkiminen on joko sallittava tai pidettävä kiellettynä. Mutta millaisia perusteluita näille mielipiteille on?

Konservatiivisia lähtökohtia ja vaikuttimia pelkkien heteroparien vihkimiselle:

• “Perinteinen länsimainen avioliittokäsitys” mielletään arvokkaaksi yhteiskunnalliseksi instituutioksi, jota pyritään suojelemaan.
• Ihminen on luotu mieheksi ja naiseksi, ja avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen. Siksi avioliitto ei kuulu sellaiseen parisuhteeseen, jossa ei ole mahdollista hankkia lapsia biologisesti.
• Konservatiivinen puoli vetoaa usein klassiseen kaltevan pinnan argumentointivirheeseen, jonka mukaan avioliitto sallittaisiin seuraavaksi alaikäisille ja eläimille, jos kaikkien parien vihkiminen sallittaisiin. Kokemus pelosta voi olla todellinen, mutta todellisuus on auttamatta ihmisarvoa särkevä, ja ajatus on absurdi.

Liberaaleja lähtökohtia ja vaikuttimia kaikkien parien vihkimiselle:

• Nykyaikainen avioliitto on juridinen toimenpide, jolla mahdollistetaan parisuhteen muodollistaminen. Kirkolla on vihkimisoikeus ja sitä pitäisi käyttää ympäröivä yhteiskunta huomioiden, eli vihkiä myös muita kuin heteropareja.
• Rakkaus eri muodoissa nousee Raamatun teksteissä kaikista hyveistä yli muiden, ja siksi myös ei-heteroparit pitää huomioida.
• Kirkon kuuluu huomioida ensisijaisesti niiden ihmisten näkökulma, joita asia tosiasiallisesti koskee, eli seksuaalivähemmistöihin kuuluvia.
• Raamattu ei itsessään tunnista avioliittoa instituutiona, vaan se on kehitetty aikojen saatossa. Ei ole siis eksegeettisiä perusteluita sille, että avioliittoa koskevia säädöksiä pitäisi rakentaa Raamatun kirjoitusten pohjalta. Suurin osa Raamatussa olevista avioliiton kaltaisista tilanteista löytyy Vanhasta testamentista. Vanha testamentti tunnistaa myös esimerkiksi moniavioiset suhteet sekä sukujen sisäiset suhteet. 
• Kirkko on aikojen saatossa tehnyt myös muita uudistuksia ja muutoksia ajattelu- ja tulkintatavoissa. Avioliitto ei ole siis mikään 2000 vuotta vanha instituutio, joka olisi pysynyt muuttumattomana tähän päivään asti. 

Kompromissi ei kelpaa

Näistä lähtökohdista voi olla yllättävää, että myös huomattava joukko liberaaleja kirkolliskokousedustajia on ilmoittanut äänestävänsä esitystä vastaan. Esityksessä nähdään olevan huomattavana ongelmana se, että nykyinen kirkkojärjestys ei mainitse vihittävien sukupuolta sanallakaan ja uusi esitys nimenomaan vahvistaisi syrjivän avioliittokäsityksen osaksi kirkon oppia, vaikkakin vain vaihtoehtoisena käsityksenä.

Nykyinen, voimassa oleva kirkkojärjestys ei siis tekstissä ota kantaa sukupuoleen, sillä vuoteen 2017 asti kirkko toimi asian kanssa täysin samoin kuin valtio. Korkein hallinto-oikeus on kuitenkin tehnyt päätöksen liittyen kirkolliseen avioliittokäsitykseen todeten sen olevan ainoastaan miehen ja naisen välinen, jolloin käytännössä syrjivä käsitys on jo ratifioitu osaksi kirkon toimintaa.

Miten tästä eteenpäin?

Kirkolliskokous kokoontuu päättämään esityksestä toukokuussa 2024. Jos esitys hyväksytään, luvassa on todennäköisesti jonkinasteinen toisinto naispappeuden hyväksymisestä: joukko konservatiiveja eroaa kirkosta ja siirtyy esimerkiksi vapaiden suuntien seurakuntiin ja keskittyy herätysliikkeiden toimintaan. Konservatiiviset papit eivät joudu vihkimään muita kuin heteropareja, vaan seurakuntien johtavien pappien eli kirkkoherrojen tulee huolehtia siitä, että seurakunta tarjoaa vihkimismahdollisuuden kaikille. 

Jos esitys hyväksytään, kirkon liberaalit voisivat hengittää hieman helpommin, sillä asiassa olisi saavutettu jonkinlainen kompromissi ja käytännön tasolla suurin kiista olisi ratkaistu: myös muut kuin heteroparit voivat saada vihkimyksen avioliittoon oman seurakuntansa kirkossa. 

Piispainkokouksen esitys jakaa siis mielipiteitä kirkon “molemmilla” kirkkopoliittisilla siivillä. Liberaalien sisällä näkökulmat jakautuvat avioliittokäsityksen avaamisen ja syrjivän kirjauksen välillä. Ennakkotapaus syrjivistä kirjauksista on jo olemassa. Ennen naispappeuden sallivan lain voimaantuloa (hyväksytty 1986, ensimmäiset vihkimykset 1988) kirkkolaissa oli kirjaus lehtorin virasta, joka oli naispuolisen teologian maisterin virka – käytännössä keino saada teologiaa opiskelleet naiset töihin kirkkoon antamatta heille täysiä papin oikeuksia. Lehtorin virkaa on käytetty yhtenä esimerkkinä naisten sukupuoleen perustuvasta syrjinnästä kirkossa, koska se on oikeuttanut naispappeuden kieltämistä kannattavien ihmisten käytöstä. Nykyään lehtorin virka ei ole enää sidottu sukupuoleen ja lehtoreiden määrä on romahtanut, sillä naiset voivat myös hakeutua papeiksi.

Lehtorin virka on kuitenkin esimerkki siitä, miten rakenteellinen muutos toteutuu kirkon toimintatavoissa, ja ihmiset, joille naispappeus on ongelma, ovat nykyään kirkkopolitiikan marginaalissa. Toki tavoiteltavaa on, että kaikenlaiselle syrjinnälle tulee loppu. Esimerkkinä tästä syrjivästä kirjauksesta voi olla, että “kahden henkilön” avioliittokirjaus muuttuu ajan myötä normiksi – etenkin, kun tällaisia vihkimisiä ja avioliiton siunauksia tehdään jo arkipäiväisesti ympäri Suomea. 

Mikäli kirkko ei suostu käyttämään sille suotua oikeutta vihkiä kaikkia kansalaisia, on vaikea nähdä, miksi tällainen erityisoikeus pitäisi olla olemassa. 

Voi olla, että muutaman vuosikymmenen päästä kirkkojärjestyksestä myös poistetaan silloin jo vanhentunut, syrjivän avioliittokäsityksen sisältävä kirjaus. Nopeaa muutos ei kuitenkaan ole, sillä kirkko on syystäkin organisaationa hidas muuttumaan. Uusia linjauksia ei myöskään kannata odottaa suurella jännityksellä, sillä kirjaus naispappeuden ja lehtoriuden osalta löytyy edelleen kirkkolaista. Ensimmäiset esitykset pappeuden avaamisesta kaikille sukupuolille tehtiin kirkolliskokoukselle myös jo 1950-luvulla – muutos, vaikkakin vääjäämätön, ei siis välttämättä ole kovin nopea.

Toisaalta on myös mahdollista – oikeastaan jopa todennäköistä –  että esitys ei saa toukokuussa riittävää kannatusta, eikä se mene läpi. Silloin sama vääntö jatkuu: kenelle kirkon vihkimys avioliittoon kuuluu? Tässä tapauksessa kirkosta ei kuitenkaan todennäköisesti eroa ainakaan yhtä moni kuin toisessa tapauksessa, sillä suurin osa liberaaleista kristityistä näkee tärkeänä pyrkiä muuttamaan kirkkoa sisältäpäin.

Avioliittokysymys on periaatteessa suhteellisen pieni opillinen kysymys. Isot asiat, kaikkien kristillisten kirkkojen ja organisaatioiden teologiset peruspilarit kuten käsitykset jumaluudesta tai armosta eivät ole millään tasolla riippuvaisia siitä, keitä missäkin suostutaan vihkimään. Merkittäviä teologisia kysymyksiä kirkon sisällä pitäisi nousta syvällisemmin esimerkiksi pelastuskäsitysten erilaisuuksista eli siitä, kenelle kristinuskon lupaama ikuinen elämä kuuluu ja miten se ansaitaan. Spoiler alert: sitä ei voi itse, ihmisen omin voimin, ansaita – nimi pelastus viittaa Kristuksen ristinkuolemaan, ylösnousemukseen ja ihmiskunnan syntien kantamiseen.

Silti avioliittokysymys täytyy ratkaista, koska nykyhetken kahtiajako ei tee oikeutta kirkolle, avioliitolle eikä missään nimessä ihmisten yhdenvertaiselle kohtelulle. 

On tärkeää huomata, että avioliittokysymys on kirkossa silti tietynlainen mittari suhtautumisesta muuttuvaan maailmaan. Liberaalien ja konservatiivisten kristittyjen monitahoisten arvorakenteiden erojen tiivistyessä yksittäisiin kysymyksiin on mahdollista suhteuttaa kirkon sisäistä arvokeskustelua ympäröivään yhteiskuntaan. 

Kirkko on yhteiskunnassa toimiva organisaatio, ja sen kuuluu elää yhteiskunnan kehityksessä mukana. Siksi kirkon lienee syytä tarkastella kriittisesti koko vihkimisoikeutta. Mikäli kirkko ei suostu käyttämään sille suotua oikeutta vihkiä kaikkia kansalaisia, on vaikea nähdä, miksi tällainen erityisoikeus pitäisi olla olemassa. 

Yhteiskunnan muuttumisen lisäksi tarve muuttaa kirkkolakia kompromissin suuntaan tukee käsitystä siitä, että Raamatun tulkitseminen on monimutkaista ja eri tavoin tulkitseville tulee tarjota tilaa omaan vakaumukseen liittyen. Yhdenvertaisuus vihkimisessä voidaan perustella Raamatulla, kuten perinteisen avioliittokäsityksen kannattajienkin tulkinta on mahdollista johtaa Raamatun teksteistä. Lopussa tärkeintä on se, ettei pyhää kirjaa käytetä aseena toisia vastaan, vaan ihmisarvoa kunnioittavat ratkaisut löytyvät kirkon ykseyden tähden. 

Teologian näkökulmasta se Raamatun sanoma, jolle kristinusko perustuu ja jota varten kirkko on olemassa, on ikuinen ja muuttumaton. Siksi on hieman omituista, että kirkon piirissä on hyvin dramaattista puhetta kirkon hajoamisesta tai pilalle menemisestä – suuntaan tai toiseen.

Sanasto: Käsitteitä, jotka on hyvä tietää

Suomen evankelis-luterilainen kirkko = Suomen suurin uskontokunta. Kun puhutaan geneerisesti ”kirkosta”, puhutaan yleensä juuri tästä.

Teologia = Jumaluusoppi. Tieteenala, joka tutkii uskontoja, uskomuksia ja uskonnollisuutta.

Eksegetiikka = Teologian osa-alue, jossa tutkitaan uskontojen pyhiä kirjoituksia.

Seurakunta = Paperilla kirkon “perusyksikkö”, hallinnoltaan ja kooltaan muistuttaa kuntaa. Teologisesti seurakunta on kristittyjen muodostama yhteisö, jonka päänä on Kristus ja jonka jäseniksi liitytään kasteessa.

Kirkkolaki = Kirkkolaissa säädetään kirkon ja valtion suhteesta, kirkon järjestysmuodosta ja kirkon hallinnosta. Kirkkolain muutokset hyväksyy eduskunta kirkolliskokouksen ehdotuksesta.

Kirkkojärjestys = Säätää käytännön toiminnasta sekä määrittelee tarkemmin kirkon järjestystä ja hallintoa. Kirkkojärjestyksestä päättää kirkolliskokous.

Kirkolliskokous = Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin eli ns. “kirkon eduskunta”. Valitaan vaaleilla, joissa äänioikeutettuja ovat seurakuntavaaleissa valitut luottamushenkilöt kaikissa Suomen seurakunnissa sekä kaikki Suomen ev.-lut. kirkon papit. Kirkolliskokous valitaan neljäksi vuodeksi kerrallaan.

Vapaat suunnat = mm. Vapaakirkko ja Helluntaiseurakunnat. Vapaissa suunnissa korostetaan henkilökohtaista uskoa, ja niissä on käytössä aikuiskaste. Vapaat suunnat ovat usein tulkinnoissaan varsin konservatiivisia.

Globaali kirkko = Tai kristillisin termein Kristuksen kirkko; kaikkien maailman kristittyjen muodostama kokonaisuus, jolla ei ole sinänsä yksittäistä johtajaa, rakennetta tai kovin laajaa muodollista oppirakennetta. Tiivistetysti: kaikki ne ihmiset, jotka uskovat Jeesukseen.

Vihkimisoikeus  = Maistraateille ja rekisteröidyille uskonnollisille yhdistyksille myönnetty oikeus vihkiä pareja juridiseen avioliittoon

Avioliittoon siunaaminen = Kirkollisessa käsityksessä avioliiton hengellinen osa: siunauksen pyytäminen vihittävälle parille. Tällä hetkellä kirkkolaki ja -järjestys sallivat myös ei-heteroparien siunaamisen, mutta eivät vihkimistä.

Raamattu = Kristinuskon pyhä kirja, joka on oikeastaan kirjoituskokoelma. Toisin kuin esimerkiksi islaminuskossa, Raamattu ei ole fyysisesti pyhä esine, ja se on kirkollisessa kaanonissa ihmisten kirjoittama teos, jossa kerrotaan Jumalan teoista ja opetuksesta. 

Vanha testamentti = Kokoelma juutalaisia kirjoituksia ajalta ennen ajanlaskun alkua, jotka tarjoavat kontekstin Uudelle testamentille.

Uusi testamentti = Sisältää kertomuksia Jeesuksen elämästä ja opetuksista sekä kirjoituksia hänen opetuslastensa toiminnasta ja sanomisista.

Evankeliumi = kirjaimellisesti ‘hyvä sanoma’ (kr. evangélion), Uuden Testamentin Jeesuksesta kertovat osa. Neljä evankeliumia (Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen) ovat myöhemmin muistiin kirjoitettuja aikalaiskertomuksia Jeesuksen elämästä.

Sakramentti = Pyhä toimitus, joita on evankelisluterilaisessa kirkossa kaksi: kaste ja ehtoollinen.

Piispa = Kirkon ylimmät virkahenkilöt ovat piispoja. Piispat ovat koulutukseltaan pappeja, ja heillä on usein pitkä työhistoria kirkon hallinnossa ennen piispaksi valituksi tulemistaan. Piispat valitaan äänestämällä. 

Piispainkokous = Päätöksentekoelin, joka käsittelee kirkon uskoa, opetusta ja työtä sekä hiippakuntien hoitoa koskevia asioita. 

Hiippakunta = Piispan toimialue, joka koostuu seurakunnista. Suomen evankelisluterilaisella kirkolla on yhdeksän hiippakuntaa.

Tuomiokapituli = Hiippakunnan hallintoelin, joka vastaa alueensa henkilöstöasioista ja muusta byrokratiasta. 

Kirjoittajista

Aleksi Murtojärvi on pitkän linjan kirkkoskeneaktiivi, joka on toiminut luottamustehtävissä mm. Jyväskylän seurakunnassa, Suomen Lähetysseurassa ja NAVI-ryhmässä, edistäen nuorten osallisuutta sekä yhdenvertaisuusteemoja. Murtojärvi opiskelee viestintää Jyväskylän yliopistossa.

Ilona Rantala on kirkkopolitiikan aktiivinen seuraaja ja järjestöahertaja. Rantala opiskelee politiikkaa ja viestintää sekä teologiaa Helsingin yliopistossa. Opintojen ohessa luottamustehtäviä on kertynyt niin Policyn päätoimittajuudesta 2021-2022, Suomen Lähetysseurasta, NAVI-ryhmästä, Suomen ekumeenisen neuvoston nuorisojaostosta sekä Allianssin hallituksesta, jossa hän edustaa Suomen evankelisluterilaista kirkkoa. 

Tuomas Kauppinen on vastavalittu kirkolliskokousedustaja vaalien uudistusmielisemmiltä listoilta. Kauppinen opiskelee kasvatustieteitä Tampereen yliopistossa ja teologiaa Helsingin yliopistossa.