Teksti: Eino Haase 

Yksinkertaiset väittämät ovat petollisia, mutta aina yhtä viehättäviä erityisesti taiteista keskusteltaessa. Erityisen viehättävänä pidän väitettä siitä, että elokuvat voitaisiin jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan: tyhjänpäiväisiin turhakkeisiin, katsomisen arvoisiin ja sitten vielä sellaisiin, jotka muuttavat elämää. Jos kyseistä väitettä on uskominen, kuuluu saksalaisohjaaja Wim Wendersin uusin elokuva, Perfect Days, jälkimmäiseen kategoriaan. 

Elokuvan juonta on vaikeaa – ellei mahdotonta – selittää. Ehkä siksikin, ettei sitä varsinaisesti ole. On vain mies nimeltä Hirayama (Yakusho Kõji) ja tämän rutiinintäyteiset työpäivät Tokion vessoja siivoten. Välillä käydään päivän päätteeksi peseytymässä kylpylässä, toisinaan kirjaostoksilla antikvariaatissa. Viikonloppuisin ajellaan pyörällä. Sitten tietysti luetaan noita jo mainittuja kirjoja, paljon ja kultivoituneesti. Siinä sivussa hyvää musiikkia kulutetaan hyllymetrikaupalla.

Elokuva muistuttaa siitä, millaisilla apuvälineillä yhä hullummaksi käyvässä maailmassa saattaisi säilyttää järkensä.

Voi kuulostaa tylsältä – tai vaihtoehtoisesti tekotaiteelliselta – mutta tunnustan kuuluvani heihin, jotka rakastavat sydämensä pohjasta nimenomaan sellaisia taideteoksia, joiden pinnalla ei tapahdu näennäisesti mitään. Samanlaista taidetta on esimerkiksi kirjailija Jukka Viikilän aforisminomainen tuotanto, jossa ei siinäkään tapahdu pintapuolisesti yhtikäs mitään: vain satoja sivua loputtomia arkisia huomiota. 

Kuitenkin näihin arkisiin huomiohin ja tilanteisiin tuntuu kätkeytyvän jotakin äärimmäisen olennaista. Kuten Viikilän kirjat, myös Wendersin Perfect Days onnistuu muistuttamaan katsojaansa siitä, kuinka ihmeellisiä ja omalla laillaan taivaallisia kaikki tavanomaisiltakin tuntuvat hetket ovatkaan. 

Kuinka usein tulee esimerkiksi puiston läpi kävellessä tarkasteltua lehvästön läpi käyvää valoa ja sen maahan piirtämiä varjoja? Ainakin Perfect Days väittää, että useamminkin voisi. Ennen kaikkea elokuva kuitenkin muistuttaa siitä, millaisilla apuvälineillä yhä hullummaksi käyvässä maailmassa saattaisi säilyttää järkensä. Lääkkeeksi tarjotaan musiikkia, kirjallisuutta ja päämäärätöntä hengailua hyvien tyyppien kanssa. Ei hassumpaa, sanoisin.

Perfect Days, ohjaus Wim Wenders, kesto 2 h 5 min