Teksti ja kuvitus: Camila Tuisku

Presidentinvaalien alla keskustelussa on painanut ennen kaikkea turvallisuuspolitiikka, vaan vähintään yhtä olennainen ilmastonmuutos loistaa poissaolollaan. Eikä sille ole liiemmin suotu tilaa myöskään julkisessa keskustelussa. Lähdin selvittämään, onko kyse vain omasta harhastani vai vaivaako suomalaisia todella keskivaikea kiinnostuksen lopahdus.

Viime syksynä varsinaiseen nosteeseen lähtenyt presidentinvaalihuuma on ollut käsin kosketeltavaa alkusykäyksistään saakka. Luulisi, että pitkähkössä ajanjaksossa olisi ehditty puida kaikki käsiteltävissä olevat aiheet aina kasvaneista tuloeroista ikävään itänaapuriin asti. Tällainen illuusio on ollut omiaan syntymään viimeistään siinä kohtaa, kun ehdokkailta lähdettiin jouluaaton alla kyselemään lahjavinkkejä.

Todellisen monipuolisuuden sijaan keskustelu on vaikuttanut jämähtäneen ulkopolitiikkaamme, mikä ei toisaalta anna syytä pöyristymiseen, onhan sen johtaminen – yhdessä valtioneuvoston kanssa – tunnetusti presidentin keskeisimpiä tehtäviä. Mitään poikkeuksellista ei myöskään ole siinä, että jälleen joku allekirjoittaneen kaltainen oman elämänsä kriitikko on nostamassa esiin, kuinka vaalien alla vallinnut keskustelu ei ollutkaan onnistunutta. Siitäkin huolimatta kuuluttaisin sen laadukkaamman ilmastokeskustelun perään.

En nimittäin ole huomioideni kanssa yksin. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian professori Annukka Vainio on havainnut ilmastonmuutoksen jääneen syrjään vaalitenteissä. Pääasiassa sitä on nostanut esiin Pekka Haavisto, mutta hänenkään kommenttinsa eivät ole saaneet aikaan syvällisempää dialogia ehdokkaiden välillä. Tenteistä välittyvä kuva onkin selvä: presidenttiehdokkaat eivät vaikuta kokevan teemaa noteeraamisen arvoiseksi.

Havainnot tiivistyvät oivallisimmin entisen metsänvihreän, nykyisen keskikentän harmaan Haaviston kampanjassa, jonka eetos pääsi muuttumaan sinivalkoiseksi siinä määrin, että politiikkaan perehtymättömämpi saattaisi kuvitella villapaidalla vuoratun Olli Rehnin olevan se ikivihreämpi presidenttiehdokas. 

Tässä tapauksessa Haaviston vehreyden puute selittyy koko kansan presidentin maineen tavoittelulla, johon vihreät arvot tuovat turhan särmikkään lisän. Toisin sanoen yhteisen ympäristön vähänkään voimakkaampi puoltaminen ei ole piirre, jonka katsotaan sopivan kansaa yhdistävän vallanpitäjän ihannekuvaan. Vaalikeskusteluhan on antanut ymmärtää, että suomalaisten edustamisen ehtona on kevyt, kotimaisen luonnon vaalimiseen keskittyvä ilmastopuhe, jossa ei sen syvemmin kajota keinoihin ekokatastrofin estämiseksi.

Tulkinta on tietenkin lohduton. Jos vallinnutta vaalipöhinää on uskominen, suomalaisiin ei toimia vaativalla ilmastopuheella vedota. Onko kyse kuitenkin vain puolivahingossa heitteille jätetystä aiheesta, joka näin pääkaupunkiseudulla asuvalle, vegaaniset herkut opiskelijatapahtumissa itsestäänselvyyksinä ottavalle opiskelijalle näyttäytyy sinä kohtalonkysymyksenä, jona se ei kuitenkaan muulle kansakunnalle näyttäydy? Vai onko vaalikeskustelu oire isommasta trendistä: eikö ilmastonmuutos enää meinaa kiinnostaa suomalaisia?

Vainion mukaan kyse saattaa olla laajemmasta ilmiöstä. Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan, Israelin ja Gazan välillä vallitsevan tilanteen sekä Donald Trumpin mahdollisen uudelleenvalinnan myötä vaalien päällimmäiseksi teemaksi on liimautunut turvallisuuspolitiikka. Koska ihmisillä on rajallinen määrä kiinnostusta, jää monipuolisuus herkästi pois julkisesta keskustelusta. Vainio korostaa, että ilmastonmuutos on verrattain helppo aihe sivuuttaa: pinnalla olevien turvallisuusuhkien, kuten Venäjän, tavoin se ei varsinaisesti hyökkää kimppuun.

”Se, etteivät ihmiset tue kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa, tulee vielä käymään ’helvetin kalliiksi’.”

Kyse ei kuitenkaan ole yksistään siitä, että ilmastodiskurssi olisi pyyhkiytynyt sivuun päivänpolttavampien aiheiden tieltä. Kyselyiden mukaan asennoituminen ilmastokriisiin on muuttunut. Valtionhallinnon ilmastoviestinnän ohjausryhmän vuosi sitten tilaaman ilmastobarometrin mukaan mielenkiinto päälle puskevaa ekokriisiä kohtaan on laskusuunnassa. Siinä missä vuonna 2019 44 prosenttia vastaajista ilmoitti äänestävänsä eduskuntavaaleissa ehdokasta, joka työskentelee aktiivisesti ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, oli luku vuonna 2023 lopahtanut 32 prosenttiin. 

Vuoden 2024 presidentinvaalien alla taas parhaiten havaittavissa ollut ääni ilmastodiskurssissamme on ollut heinäsirkkojen siritys. Merkkejä edes siitä vuoden takaisesta kansan kolmasosan kiinnostuksesta ei juuri ole ollut nähtävissä. Barometri on omiaan tukemaan käsitystä siitä, ettei sivilisaatiotamme uhkaava katastrofi suuresti huoleta suomalaisia – geopolitiikka on ajanut kohtalonkysymyksenä ohi. 

Vainio katsoo, että media on keskeisessä asemassa ehkäisemässä ilmastonmuutoksen unohtumista päivänpolitiikasta. Keinoja tulisi kuitenkin muuttaa. Nykyisen vaikutuksista kohisevan lähestymistavan rinnalle olisi syytä nostaa suomalaisille varsin tuntemattomaksi jäänyt EU:n ilmastopolitiikka. Hänen mukaansa se, mistä on jo sovittu ja mistä vielä pitäisi sopia, olisi hyvä tuoda laajemmin yleiseen tietoisuuteen. Sillä se, etteivät ihmiset tue kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa, tulee vielä käymään “helvetin kalliiksi”.

Taloudellisiin aspekteihin keskittymisen kyllä kuvittelisi vetoavan suomalaisiin. Talousajattelun luikerreltua yhteiskuntamme joka alalle on siihen tukeutuminen osoittautunut toimivaksi keinoksi saada haluttua muutosta aikaan – konkretisoitunutta todistetta voi hakea esimerkiksi viimeisimpien eduskuntavaaliemme lopputulemasta. 

Myös ilmastobarometrin tulokset osoittavat talousajattelun todella vetoavan. Sen mukaan selvä enemmistö vastaajista (79 %) katsoo, että Suomi voisi parantaa kilpailukykyään satsaamalla ilmastonmuutoksen hillintään. Vastaavanlainen mahdollisuuksiin keskittyvä perspektiivi olisikin tarpeellinen pessimismin verhoamalle nykykeskustelulle. Vaikka positiivinen ote saattaa edesauttaa pilvilinnojen rakentelua, voi tilanteen katastrofaalisuuden alleviivaaminen saada vastaanottajan tuomitsemaan sen lähestyvän turmion vääjäämättömäksi voittokuluksi, jota vastaan on turha taistella.

Vainio on päätynyt samanlaiseen lopputulokseen ihmisten uskon puutteesta ilmastopolitiikkaa kohtaan. Hän painottaakin myönteisten esimerkkien tarpeellisuutta. Voimakkaat toimet lähestyvän ekokriisin estämiseksi mielletään nimittäin yhä elämänlaatuamme heikentäviksi. Huomio on mielenkiintoinen, sillä mikäli ilmastobarometriin on luottaminen, väestön enemmistö (68 %) näkee kestävien ratkaisujen nimenomaan parantavan hyvinvointia Suomessa. Voisiko olla niin, että julkisessa keskustelussa oleva näkemys ilmastotoimista elämänlaatumme nakertajina onkin todellisuudessa vain äänekkään vähemmistön jupinaa?

”Vainio huomauttaa, ettemme voisi nauttia totutusta elintasostamme silloinkaan, jos radikaalit ilmastotoimet jäävät toteuttamatta.”

Toisaalta tunnistan vastaavanlaisia uhkakuvia omassakin ajattelussani. Vaikka jakamistalouden kaltaiset vaihtoehtoiset tulevaisuusratkaisut ovat saaneet niin minut kuin kukkaronikin hykertelemään, ovat tunnelmaani kieltämättä latistaneet pohdinnat niistä monista asioista, joista en silloin enää nykyisessä muodossaan pystyisi nauttimaan. Ja jos oma tilanteeni on tämä, on vointi eittämättä pahempi kaikilla, joiden elämäntapa on vieläkin riippuvaisempi fossiilitaloudesta. 

Vainio huomauttaa, ettemme voisi nauttia totutusta elintasostamme silloinkaan, jos radikaalit ilmastotoimet jäävät toteuttamatta. Saastuttava elämäntapamme turmelee ympäristöä jatkuvasti, joten sen seuraukset tulisivat kuitenkin kurjistamaan elämäämme tulevaisuudessa. Arvelenkin, että heikompilaatuiseksi leimattu tulevaisuus tulee näyttäytymään realistisemmassa valossa, kun meitä odottavia vaihtoehtoja tarkastellaan aavistuksen monipuolisemmin.

Vaan millainen rooli tasavallan presidentillä tässä kaikessa on? Termien tasolle jämähdettäessä valtionpäämiehellämme ei välttämättä näytä olevan kummoisemminkaan tekemistä ilmaston kanssa. Ulkopolitiikka kuitenkin taipuu ilmastopolitiikaksi vaivattomasti. Ulkosuhteidemme kannalta merkittävän roolinsa puolesta presidenttihän on suorastaan mainiossa asemassa vedotakseen kansainvälisillä areenoilla päättäjiin rivakampien ilmastotoimien puolesta.

Yhtä lailla valtionpäämiehen virka on oiva paikka nostaa esiin huoli vähitellen sairaammaksi muuttuvasta planeetastamme myös kotimaassa. Nauttiihan presidentti-instituutio arvovaltaa, jota Sauli Niinistökin onnistuneesti hyödynsi kertomalla syövänsä lihaa vain kerran viikossa. Se, tulisiko presidentin kohdistaa painava sanansa Niinistön tapaan tavan kansalaisiin vai laajemmin suuryrityksiin, on asia erikseen puitavaksi.