Teksti: Eino Haase • Kuva: Magnolia Pictures

Georgia Oakleyn esikoisohjaus Blue Jean asettaa riman ohjaajan tuleville töille kattoon. Elokuvan visuaalinen ilme on harvinaislaatuisen vahva, tunnistettava ja tyylikäs. Lisäksi ymmärrys väreistä ja niiden voimasta tarinankerronnassa tuo mieleen elokuvataiteen klassikot aina Hitchcockista Kaurismäkeen. 

Elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa mainetta niittänyt Blue Jean kertoo koskettavan tarinan oikeistopoliitikko Margaret Thatcherin kauden Englannista, jossa päähenkilö Jean (Rosy McEwen) joutuu tasapainottelemaan ajan homofobisen hengen ja oman seksuaalisuutensa välillä. Päivisin Jean työskentelee liikunnanopettajana yläkoulussa, jonka ilmapiiri on lievästi sanottuna tunkkainen. Illat taas kuluvat homobaarissa, jossa Jean viettää toista elämää lähinnä punkkarityttöystävänsä – ja seksuaalisuuttaan rohkeasti esille tuovan – Vivin kanssa. 

Draamallisesti elokuvan keskeinen jännite ei valtavirrasta poiketen keskitykkään ulkomaailman heteronormatiivisuuteen ja seksuaalivähemmistöjen heikkoon asemaan, vaan nimenomaan Jeanin päänsisäiseen kamppailuun oman identiteettinsä kanssa. Ratkaisua voi pitää erittäin onnistuneena, sillä oikeastaan elokuvan ainoa tarinallinen kömmähdys osuu nimenomaan ulkomaailman homofobisuuden ylikorostettuun alleviivaukseen. Kun esimerkiksi koko opettajainhuoneen henkilökunta kerääntyy yhteisen television ääreen seuraamaan Thatcherin hallituksen tiedonantoa homoseksuaalisuutta rajoittavista laeista, tuntuu tilanne hieman päälleliimatulta ja epäuskottavalta. Kyseiset kohtaukset ovat kuitenkin niin harvassa, etteivät ne lopulta häiritse katsomiskokemusta juuri lainkaan. 

Kaiken keskellä pääosaa esittävä Rosy McEwen häikäisee. McEwen onnistuu tulkitsemaan Jeanin hiljaista hämmennystä oman identiteettinsä keskellä todella uskottavasti luoden hahmoonsa kuitenkin samanaikaisesti myös tarvittavaa särmää. Jean ei ole missään mielessä pelkästään marttyyri tai yhteiskunnallisen eriarvoisuuden uhri, vaan myös hieman laiska, paikoin ärsyttävä ja toisinaan täysin irrationaalinen toimija. Tämän kompleksisuuden McEwen tavoittaa oivaltavasti saaden sitä myöten katsojan ostamaan elokuvan tarinan täydellisesti. 

Blue Jean kysyy painokkaasti, miten olla rohkeasti se mitä on, kun seurauksena voi olla esimerkiksi työpaikan tai perheen menettäminen. Elokuva saa pohtimaan identiteettiä myös laajemmin, sillä Jeanin sisäiset kamppailut hylätyksi ja halveksituksi tulemisen pelon kanssa ovat perinpohjin inhimillisiä sekä syvästi samaistuttavia. 

Erityismaininnan kaiken muun hyvän lisäksi saa teoksen kadehdittavan upea soundtrack, joka hivelee korvia. Valkokankaalla nähdään esimerkiksi uskomattoman tunnelmallinen ajokohtaus, jonka taustalla tykyttävä New Orderin Blue Monday -hitti siivittää transsendentaalisiin sfääreihin. 

Blue Jean, ohjaus Georgia Oakley, 97min