Politiikan ja median suhde on kääntynyt uuteen asentoon. Muuttuneessa toimintaympäristössä vanhat keinot ylläpitää suhteita eivät enää toimi samalla tavalla.

Teksti ja kuvitus: Jyri Huttunen

“Media on yrittänyt tavoitella”, maa- ja metsätalousministeri Sari Essayah (kd) kirjoitti siihen aikaan Twitterinä tunnetussa X-viestipalvelussa 11. heinäkuuta. Käynnissä oli keskustelu valtiovarainministeri Riikka Purran (ps) vanhoista rasistista viesteistä, ja media tahtoi Essayahilta hallituskumppanin arvion tilanteesta. Sen sijaan, että Essayah olisi vastannut puhelimeen, hän vetosi kiireisiin ja kommentoi asiaa X:ssä. 

“Totean vain, että kuten pääministerikin sanoo, hallitus on ohjelmansa mukaisesti sitoutunut yhdenvertaiseen, tasa-arvoiseen ja turvalliseen yhteiskuntaan, missä kenenkään ei tarvitse pelätä. Sen eteen meidän on yhdessä tehtävä töitä.” 

Kätevää. Essayah säästi paitsi aikaa vastaamalla medialle ja kansalaisille kollektiivisesti kahdella virkkeellä, myös välttyi ikäviltä lisäkysymyksiltä ja hiillostamiselta. Essayahin X-vastaus ei ole ainutkertainen, vaan poliitikot ovat ottaneet työkalupakkiinsa keinoksi vastata medialle X:ssä.

X:ssä vastaaminen on ongelmallista. Viestintäalustan omistaa vähintään hieman epävakaa eteläafrikkalainen miljonääri Elon Musk, joka muuttaa alustan toimintalogiikkaa ja sääntöjä oman mielensä mukaan. X:stä on tullut yhteiskunnalle kriittinen ja tärkeä viranomaisviestinnän ja politiikan alusta. 

On totta, että X:ssä on nopeampaa ja helpompaa tavoittaa suuri joukko kuin journalistisen median ja tiedotteiden kautta, mutta on typerää luovuttaa näin merkittävää valtaa epävakaan miljonäärin haltuun. Ei ole huoltovarmuuden kannalta kestävää, että olemme niin vahvasti yhden sosiaalisen median alustan varassa. Lisäksi kaikki eivät voi, halua tai osaa käyttää sosiaalista mediaa, mikä rajaa osan ihmisistä ulos tiedonvälityksestä.

Huoltovarmuutta suurempi ongelma liittyy demokratiaan. Etenkin Petteri Orpon (kok) hallituksen viestintätapa vaikuttaa olevan se, että päätöksistä tiedotetaan, kun ne on jo tehty. Esimerkiksi hallitusneuvotteluissa Orpo ja muut puoluejohtajat pitivät tiedotustilaisuuksia, joissa toistettiin päivästä toiseen neuvottelujen vaikeutta. Sen sijaan hallitusohjelman sisällöstä tiedotettiin julkisuuteen lähinnä murusia ja epäolennaisuuksia ennen kuin valmis hallitusohjelma vuodettiin Iltalehdelle ja Helsingin Sanomille vain tunteja ennen sen julkaisua. 

Demokratian kannalta on äärimmäisen tärkeää, että vallanpitäjiä päästään haastamaan. On olennaista voida kysyä poliitikoilta kysymyksiä, joihin he eivät halua vastata. Ei voi olla niin, että poliitikot kertovat uudistuksista ja politiikastaan vain oman näkökulmansa ja silotellut, valmiiksi mietityt vastauksensa. Kritiikkiä täytyy voida esittää ja siihen täytyy voida saada vastaus.

Jos viestintäkanavat typistyvät X:ään, viestintä yksisuuntaistuu. Mikään ei pakota vastaamaan somekommentteihin, mutta on huomattavasti epäkohteliaampaa lyödä toimittajalle luuri korvaan. Pelkät asiakirjat eivät tarjoa politiikasta kokonaiskuvaa, joten on todella tärkeää tavoittaa poliitikot myös kommentoimaan politiikkaa suoraan. 

Hankalin tilanne on medialle. Suomen demokraattis-korporatistisessa mediajärjestelmässä politiikka ja lehdistö ovat perinteisesti toimineet läheisessä yhteistyössä. Poliittinen parallelismi tarkoittaa käytännössä sitä, että toimittajat tuntevat poliitikot henkilökohtaisesti. Jos toimittaja haluaa kommentit pääministeriltä, ei tarvitse kuin tarttua puhelimeen ja soittaa. Jos ministeri ei heti vastaa puhelimeen, hän soittaa kohta takaisin päivästä ja kellonajasta riippumatta. 

Järjestelmän jatkuvuus taataan sillä, että kokeneemmat poliitikot ja politiikan toimittajat näyttävät esimerkkiä nuoremmille. Toimittajat ovat tervetulleita poliitikkojen juhliin, minkä lisäksi toimittajia varten järjestetään erikseen taustatilaisuuksia ja mahdollisuuksia tutustua poliitikkoihin ja taustavaikuttajiin. Poliitikot ovat vastanneet ikäviin kysymyksiin, koska myös positiivista julkisuutta on jaettu matalalla kynnyksellä. 

Media on ollut ihmeissään vaaleista lähtien, koska enää asiat eivät suju samalla tavalla. Demokraattis-korporatistinen malli on perustunut luottamukseen ja sanattomiin sopimuksiin siitä, mikä on julkista ja mikä ei. Näin ollen mikään ei ole pakottanut poliitikkoja pitäytymään mallissa, johon toimittajat ovat kasvaneet ja tuudittautuneet. 

Olennaisin muutos median ja politiikan suhteessa on perussuomalaisten suosion kasvu. Perussuomalaisten edustajat eivät ole kouliintuneet puoluekoneistossa siihen, että mediasuhteita täytyy vaalia. 

Perussuomalaiset eivät samalla tavalla vastaa ikäviin kysymyksiin tai hakeudu puheisiin toimittajien kanssa. On selvää, että suurimmalla osalla politiikan toimittajista suhde perussuomalaisiin on jäänyt selvästi ohuemmaksi ja jännitteisemmäksi kuin suhteet muihin puolueisiin. Sekä perussuomalaiset että toimittajat suhtautuvat toisiinsa epäluuloisesti.

Journalismin sijaan perussuomalaiset pyrkivät viestimään suoraan kannattajilleen ja äänestäjilleen sosiaalisessa mediassa, jossa ei ole väliporrasta kansalaisten ja poliitikkojen välissä. Näin ollen kannattajille suunnattujen lausuntojen sivussa ei tarvitse vastata ikäviin kysymyksiin. 

Samalla toimittajat osittain hyväksyvät kehityksen, koska yhä useammin muiden puolueiden poliitikkojen tavoittaminen on vaikeaa. Kiinnostavimpien poliitikkojen blogit ja X-viestit ovat lähes automaattisesti uutisia. Kun poliitikon blogikirjoitus nousee uutiseksi, ei silloin soitella perään. Poliitikko saa helposti oman viestinsä läpi ilman kriittisiä lisäkysymyksiä. Somepostausten uutisoiminen on toimittajalle nopeaa, helppoa ja houkuttelevaa. 

Ei ole kestävää, että media luopuu ydintehtävästään, kriittisten kysymysten esittämisestä. Medialla ei ole varaa antautua pelkäksi poliitikkojen äänitorveksi. Tarvitsemme tarkkanäköisiä journalisteja, jotka näkevät poliitikkojen viestintäoperaatioiden läpi. Myös tulevaisuudessa on demokratian kannalta tärkeää tietää, millaisia keskusteluja kulisseissa käydään ja kenen ehdoilla päätöksiä tehdään. 

On selvää, että tässä ajassa julkisuus toimii hyvin eri tavalla kuin ennen sosiaalisen median muuttumista merkittäväksi viestintäkanavaksi. Kun politiikka ja julkisuus muuttuvat, journalismin on pysyttävä muutoksen perässä. Ongelmaa ei ratkaista sillä, että toimittajat lakkaavat kysymästä ikäviä kysymyksiä. Sen sijaan journalistien olisi löydettävä keino tehdä kriittistä politiikan journalismia myös tulevaisuudessa, koska sitä demokratia tarvitsee.