Politiikassakaan kaiken ei pidä olla kaupan. On huolestuttavaa, että hallitus empii perimmäisissä arvokysymyksissä.

Teksti: Tilda Lassila Kuvitus: Elli Pihlajaniemi

Alkukesästä tapahtui kummia. Muutaman viikon sisällä hallituksen muodostamisesta kävi täysin yllättäen ilmi, että osa vastanimetyistä ministereistä sympatisoi natseja, uskoo salaliittoteorioihin ja fantasioi vähemmistöön kuuluvien lasten tappamisesta. Enää ei puhuttukaan mistään julkkisten kanssa juhlimisesta tai aamupaloista, vaan rasismista ja fasismista. Kansainvälisessä lehdistössä Suomi muuttui lähestulkoon yhdessä yössä tasa-arvon luvatusta maasta rasistisen kauhukabinetin hallitsemaksi takapajulaksi. Vilhelm Junnila erosi natsisympatioidensa takia. Silti meillä on edelleen rasistisia kirjoituksia ja väkivaltafantasioita julkaissut valtiovarainministeri. Suomella on edelleen eduskunnan puhemies, joka on toivonut kansanedustajien raiskauksia. 

Moraalipaniikki kuuluu oleellisena osana tämän hetkisiin poliittisiin ilmiöihin. Erityisesti Yhdysvalloista kuulee trumpilaisten konservatiivien aina vaan uskomattomammista lakiesityksistä vastauksena moraaliseen rappioon, joka heidän mielestään maassa vallitsee. Drag queenit lukevat lapsille satuja, nuoret kuuluvat entistä todennäköisemmin johonkin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön, ja näistä asioista vielä kehdataan puhua ääneen. Katastrofi konservatiiveille. 

En ikinä olisi uskonut sanovani tätä, mutta minulla ja republikaaneilla on yhdistävä tekijä. Olen huolissani moraalisesta rappiosta maassani. En siksi, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöilllä on nykyään oikeuksia tai siksi, että ihmiset saavat hankkia abortin tai olla mitä he ovat. Olen huolissani siitä, että yhteiskuntamme ylimmän poliittisen vallan käyttäjät ovat hukanneet perustavanlaatuisen käsityksen oikeasta ja väärästä.

Monessa asiassa olen sitä mieltä, että on harvoin olemassa absoluuttisia totuuksia. Pitkälti navigoimme harmaan eri sävyissä, emme mustavalkoisessa maailmassa. Meidän on kuitenkin mahdotonta toimia yhteiskuntana, mikäli perustavanlaatuiset moraaliset normit ovat meiltä hukassa. On väärin, että aikuinen ihminen kirjoittaa internetissä, että haluaa tappaa lapsia. On väärin, että aikuinen ihminen pitää kansanmurhaa harjoittanutta liikettä jotenkin hulvattoman hauskana ja haluaa toiminnallaan osoittaa hyväksyvänsä sen. On väärin, että aikuinen ihminen seksuaalisesti lähestyy alaikäisiä. Nämä asiat eivät ole poliittisia debatteja, vaan yksiselitteisesti tekoja yhdessä rakentamiamme yhteiskuntanormeja vastaan.

Jostain syystä tuore hallitus kiemurteli näiden hyvin yksinkertaisten moraalikysymysten kanssa. Hallituksen kiemurtelu jatkunee tulevaisuudessa. Vielä muutama vuosi sitten ministereistä selvinneet tiedot olisivat järkyttäneet lähes kaikkia puolueita ja olleet tuomittavia. Esimerkiksi vuonna 2017 nykyinen pääministeri Petteri Orpo kuvaili perussuomalaisten arvomaailman paikkaa yhteiskunnassamme puheessaan kokoomuksen periaateohjelmaseminaarissa seuraavasti: “Sellaiselle puheelle, sellaiselle ajatusmaailmalle ei voi olla sijaa siellä, missä päätetään isänmaan ja suomalaisten asioista. Ei ainakaan kokoomuksen hyväksynnällä. Tämän haluan tehdä aivan totaalisen selväksi.”

Tosiasia on se, että kokoomuksen hyväksynnällä sellaisella puheella ja sellaisella ajatusmaailmalla on nyt paikka juurikin siellä, missä päätetään isänmaan ja suomalaisten asioista. Eihän näin räikeää täyskäännöstä voi kun ihmetellä. 

Maailma on muuttunut ja pitkälti Trumpin ja populismin nousun myötä myös se, mitä pidämme normaalina tapana tehdä politiikkaa ja puhua, on muuttunut. Rasismin, syrjinnän, väkivallan, ääriajattelun ja ihan puhtaasti huonojen käytöstapojen normalisointi ei kuitenkaan ole väistämätön pakko. Kaikkea, mitä muualla tapahtuu, ei tarvitse tuoda Suomeen. Orpon hallitus vääjäämättä muuttaa sitä normia, millaista ihmistä pidetään soveliaana vallanpitäjänä ja millaisia käytöstapoja, arvoja ja moraalia yhteiskunnassa harjoitetaan. Toisin kuin edellisessä hallituksessa, tällä kertaa kehitys ei ole parempaan päin. 

“Kyseessähän on vaan ihmisten aiemmat tekemiset yksityishenkilönä ennen ministeriyttä ja kauan aikaa sitten”, sanoivat puolustelijat. Ihmisille pitää antaa tilaa muuttua ja oppia virheistään, eikä kenenkään kuuluisi olla kohtuuttomuuksiin menneisyytensä vanki. On kuitenkin älyllisesti köyhää ja kansalaisten kriittisen ajattelun kykyä halventavaa väittää, että kohun silmässä olleet misterit olisivat jotenkin fundamentaalisesti muuttuneet ihmisinä. Uskon täysin, ettei Riikka Purra valtiovarainministerinä menisi kirjoittamaan yhtään minnekään sellaista, mitä hän kirjoitti Scriptaan. On kuitenkin vaikea uskoa, että perussuomalaisen puolueen puheenjohtaja olisi luopunut islamofobisista, ksenofobisista ja rasistisista näkemyksistään. Olen hyvin mielelläni väärässä.

Ei ole yhdentekevää, millaiset ihmiset ovat vallassa. Toki Orpon pitkästymiseen asti peräänkuuluttama tosi hyvä hallitusohjelma ohjaa ministereiden toimintaa, mutta kukaan ei ole vapaa omaa toimintaa ohjaavista arvoista ja ajatuksista. Politiikkaa ei ole milloinkaan tehty ilman, että poliitikkojen henkilökohtaista luonnetta ja sopivuutta tehtävään ei oltaisi arvioitu, eikä niin ole syytä tehdä nytkään. 

Päivänpolitiikan pyörteissä yksi asia jäi aivan liian vähälle huomiolle. Lähes koko kokoomuksen eduskuntaryhmä sekä koko kristillisdemokraattien eduskuntaryhmä äänestivät natsisympatioista epäillyn Vilhelm Junnilan luottamuksen puolesta. Kokoomuksesta vain Ben Zyskowicz ja Saara-Sofia Sirén pidättäytyivät äänestämästä. Ympäri maailmaa ja Eurooppaa on läpi historian valtaan noussut autoritäärisiä ääriliikkeitä demokraattisia väyliä pitkin. Vaikka Junnila tajusi erota itse, on natsisympatioita osoittaneen ministerin luottamuksen puolesta äänestäminen normalisoinnin ytimessä. “Jaa” napin painamisen symbolinen arvo luottamusäänestyksessä oli erittäin painava. Kokoomus ja kristillisdemokraatit antoivat luvan ja luottamuksen natsisympatioille samalla tehden selväksi sen, että tällainen toiminta on yhteiskunnassamme moraalisesti hyväksyttävää ja jopa palkittavaa. Onhan kyseessä haluttu pesti vallan ytimessä. Kynnys päästää ääriajattelijoita vallan valvontamekanismien läpi madaltui. Kun antaa pikkusormen, saattaa se viedä koko käden. 

Oli siitä mitä mieltä tahansa, politiikan luonteeseen kuuluu takinkääntöjä, opportunismia ja valtataisteluja. Joidenkin asioiden pitäisi kuitenkin olla tärkeämpiä kuin ikuinen valtapeli. Uhkapelaamisesta Suomen arvoilla maksavat ensisijassa maamme vähemmistöt ja lopulta koko kansa. Jos haluamme välttää sen saman tien, jolle niin monet länsimaat ovat eksyneet, emme yksinkertaisesti voi normalisoida moraalittomuutta kansakuntamme perusarvoksi. Joskus on olemassa oikea ja väärä, ja vallanpitäjien pitää pystyä tekemään oikea valinta.